Sekavia ajatuksia

Ulkona tupruttaa lunta. Istun sohvannurkassa villasukat jalassa, läppäri sylissä ja tuijotan joulukuusta. Sähköpostiin saapui kesätyöhakemusten ensimmäinen hylkäysviesti. "Sinulla on hyvä tausta" lohduttaa vähän, mutta silti itkettää.

En ole koskaan kokenut olevani erityisen hyvä tai ainakaan intohimoinen toimittaja. Hyvä ihmistuntija, viestijä ja esiintyjä ehkä, mutta muistini on onneton ja yhteiskunnallisia ilmiöitä kiinnostuneempi olen yksittäisistä ihmisistä. Päädyin opiskelemaan tätä  alaa, koska pääsin sisään yliopistoon. Siitä pitäen olen vain mennyt virran mukana puolet ajasta suunnilleen kauhuissani, koska ihmiset ympärilläni tuntuvat aina valveutuneemmilta, lahjakkaammilta ja menestyneemmiltä. Kellä on kolumnipaikka Helsingin Sanomissa, kellä vakityö Ylellä. Olen vasta 23-vuotias, mutta en voi olla miettimättä, olenko jo pudonnut menestyksen kelkasta. Asiaa ei auta isäni satunnainen huomauttelu, jos yleissivistyksessäni on aukkoja. Joulupäivänä en muistanut Falklandin sodan toista osapuolta (Argentiinaa). "Kyllä toimittajan pitää tietää!"
 
 Viikkoa ennen joulua ahdistukseni oli suurinta. Valikoin juttunäytteitäni, kirjoitin ja taitoin hakemuksiani (kyllä), ensimmäistä neljää hakemustani kolme päivää, yhdeksän tuntia päivässä. Päätin, että tänä vuonna ei jää työpaikka ainakaan hakemuksista kiinni, koska tein niistä niin hyviä kuin osasin. Kandidaatintutkielman deadline osui samalle viikolle. Kun kaikki oli tehty, jännitys laukesi ja vatsa tuli kipeäksi.

Joulu oli ihana. Unohdin hetkeksi kaiken opiskeluun ja tulevaisuuteen liittyvän. Olin kiitollinen lumesta ja läheisistäni. Ymmärsin, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Olen terve ja minulla on kaiken kaikkiaan eheä perhe. Reilu kuukausi sitten K oli sairaalassa suolistotulehduksen vuoksi. Pelkäsin, että K:lta löydetään krooninen sairaus tai jotakin pahempaa, mutta tulehduksen aiheuttajaksi paljastuikin bakteeri. Eilen istuin kahvilassa kahden pitkäaikaisen ystävän seurassa, kun yhtäkkiä toinen sai puhelun isältään: eroamme äitisi kanssa,  minulla on toinen nainen. Elämässäni menee siis oikeastaan aika helvetin hyvin.

Joululomaa on vielä jäljellä, mutta hylkäysviesti palautti karusti arkeen. En ole kirjoittanut blogia pitkään aikaan, koska minulla ei ole ollut mitään mukavaa tai siloteltavissa olettavaa sanottavaa. Olen edelleen helvetin kyllästynyt omaan ylihuolehtimiseeni, stressaan joka ainoasta asiasta. Ensin pelkään, etten saa alani töitä koskaan, mutta yhtä lailla kammoan hetkeä, jona saattaisinkin saada haastattelukutsun. Vaadin itseltäni paljon, mutta haluanko mitään tarpeeksi? Pienenä haaveilin kirjailijanurasta. Enää en edes osaa kirjoittaa. Jokainen ala, jolle mitenkään sopisin, on raadollinen ja kilpailua täynnä. Anonyymin blogin kirjoittamisen sijasta olisi paljon järkevämpää brändätä itseään kirjoitamalla muka-nokkelia ajatuksia yhteiskunnallisista ilmiöistä, mutta itsensä tyrkyttäminen tuntuu myrkylliseltä ja epäluontevalta. Mietin ja suunnittelen, mitä voisin elämälläni tehdä, mutta ahdistun ideoideni toteuttamisesta. Pelkään vieläkin epäonnistumista.

Ehkä on vain luotettava ystäväni sanoihin: jokainen kyllä löytää paikkansa. Mutta helppohan hänen on sanoa: takana ovat pestit Kodin Kuvalehdessä ja Helsingin Sanomissa, minkä lisäksi tyyppi on aivan älyttömän kaunis, fiksu ja mielettömän hyvä ystävä. Niin hyvä tyyppi, etten voi olla edes katkera.  

Toivottavasti teidän joulunne oli ihana. Minun vuoteni 2014 oli loppujen lopuksi vaivaton. Toivottavasti ensi vuodesta tulee kuitenkin vielä edeltäjäänsä parempi!

Näin peität punastumisen

Jo kauan sitten halusin kirjoittaa tästä aiheesta, jota ajattelematta en teininä elänyt päivääkään. Kymmenet kerrat olen tuntenut oloni alastomaksi ja nöyryytetyksi helottavine poskineni ja kuumottavine korvineni. Ollut varma, että muut katsovat halveksien.

Koska olen tyttö, saatoin peittää punastumisen paksulla pakkelikerroksella. Teinivuosien aikana kehitin mitä äärimmäisiä maskeerauksia pioniposkieni peittämiseksi. Googlailin solusalpaajia ja opin, että kaikkein pahimmalta poskien punoitus näyttää kauppojen keinovalaistuksessa. Se oli kuitenkin välivaihe kohti itsevarmuutta ja punastumispelosta pääsemistä, jota en uskonut koskaan tapahtuvan. Jos punastun nykyään, annan sen vain tapahtua. Kihelmöinnistä poskilla voi jopa nauttia.

Ehkä joku jossakin jännittää punastumista niin, että se rajoittaa hänen elämäänsä. Siksi haluan jakaa parhaimman, huomaamattomimman ja silti tehokkaan punastumisen peittämiskeinoni, joka sopii mielestäni miehillekin.

Punaisen vastaväri on vihreä. Sen tiesin jo teinivuosina peittäessäni poskeni vihreillä peitevoiteilla. Raskaat, nestemäiset peitevoiteet tarvitsevat puolestaan vihreyttä peittämään raskaan meikkivoiteen, jolloin lopputulos ei todellakaan ole luonnollinen.  Mineraalimeikit sulautuvat paljon huomaamattommin ihon väriin eivätkä tuki ihohuokosia  Itse olen käyttänyt Lily Lolo -brändin tuotetta, jonka on nimi on osuvasti "Blush Away". Luonnollisesti vihreyttä häivytetään jättämällä peitetuote muun meikin alle.

Kyseessä on kuitenkin niin huomaamattomista hiukkasista koostuva peiteaine, että uskaltaisin kokeilla sitä, vaikka olisin mies. Netistä ainetta voi tilata helposti ja pikkupurkki mahtuu kerrostalon postiluukusta. Suosittelen levittämistä luonnonvalossa ja maltillisuutta alkuun, koska minkäänlaista väriä läpi päästämätön naama on paljon epäviehättävämpi kuin punoittavat posket.

Kuvat ovat huonolaatuisia (ja vähän ällöttäviäkin), mutta halusin  havainnollista tuotteen peittävyyttä. Ensimmäisessä kuvassa on ärhäkkä finni ennen peiteainetta, toisessa Blush Awayn ja vähän turhankin runsaasti käytetyn ruskean peiteaineen jälkeen. Punaisuus erottuu, mutta ero on selvä.

 

 Ja joo, olin yksi niistä, jotka eivät koskaan uskoneet mineraalimeikkien riittävän meikkinsä pohjaksi. Kunhan punastumisen oppii vain unohtamaan, sen herättämistä kielteisistä tunteista ja pikkuhiljaa jopa itse punastumisesta voi päästä eroon. I promise.  

Minä täällä hei!

Viime aikoina olen...

...Leikkinyt Hemulia ja tehnyt ilmeisesti ihan pätevää tutkimusta kandidaatin tutkintoa varten. En tosin muista, milloin viimeksi sohvallani olisi ollut tilaa esim. kavereille eikä 15 kirjastosta lainatulle kirjalle.

...Käynyt vauvapalstojen ylidramatisoimassa papa-kokeessa ja saanut taas todeta sen ottajalle jännittäneeni turhaan - paljon kivuliampaa on mm. vaihtaa tamponi liian aikaisin. (Anteeksi, että kirjoitan taas intiimiongelmista. Henkinen ikäni on 85.)

...Jännittänyt ihailemani ankkataiteilija Don Rosan tapaamista ja ihaillut sitä, että hän kättelee jokaista, jolle antaa nimikirjoituksen.  Mitäs minä sitten sanoin suurelle idolilleni? "It's nice to meet you." IT'S NICE TO MEET YOU !!???   "ihan kiva nähdä............."

... Innostunut (nyt jo sulavasta) lumesta ja joulusta!

... Tuntenut ahdistusta tulevasta kesätyöhaku-Idolsista.

... Katsonut Frendejä keskimäärin neljä jaksoa päivässä unohtaakseni tuon ahdistuksen.

... Aloittanut salaisen harrastuksen: laulutunnit! En tiedä, miksi en siitä kerro kenellekään, mutta kuukautiskierrostani voin puhua avoimesti. Ehkä ajattelen, että he ajattelevat, että ajattelen itsestäni liikaa.   Ajattelen liikaa ylipäätään kaikkea.

... Kävellyt kotiin hautausmaan kautta silloin, kun ruska oli kauneimmillaan ja muistin, mitä auringonvalo on.

Hormoniharmonin päiväkirja

Tämä postaus sisältää yksityiskohtaista selostusta allekirjoittaneen hormonitoiminnasta. Skippaa, jos ei kiinnosta.

Olipa kerran hormonit. Ne eri kivat välittäjäaineet, jotka kulkeutuvat kehon eri osiin verenkierron välityksellä. On helppo syyttää hormoneja satunnaisista hysteriakohtauksista. Kyllä varmaan PMS:n lisäksi voi olla myös postpremenstruaalisyndrooma, tai niin kuin yksi toinen tässä taloudessa ajattelee, 24/7menstruaalisyndrooma.

Eräänä päivänä kehoni päätti seota. Ennen niin säännölliset kuukautiset alkoivat lähettää sanansaattajia mahdollisesta saapumisestaan noin viikkoa ennen päätapahtumaa. Tullaan, tullaan... Eiku...  Ehkä viiden päivän päästä! Olen nyt syönyt yhden laatallisen gynekologin määräämiä keltarauhashormoneja kierron säännöllistämiseksi, mutta toistaiseksi sama meno jatkuu. En sentään ole vuotanut 16 PÄIVÄÄ PUTKEEN kuten viime kuussa.

Netistä ei kannata apua etsiä, sieltä saa vaan syövän. Ja muistutuksen siitä, ettei ole käynyt papa-kokeessa kahteen vuoteen. Nyt saa sitten rauhassa kehitellä kohdunkaulasyöpäskenaarioitaan siihen asti, että monsieur vuoto suvaitsee häipyä  tämän ah-niin-mieluisan toimenpiteen ajaksi.

Toivottavasti sovimme välirauhan hormonien ja niiden liittolaisen kuukautisten kanssa piakkoin. Ja elämme onnellisina yhdessä aina vaihdevuosiin asti.

Kuva täältä.

Ylianalysointia naamojen kirjasta

Eräänä päivänä kuulin olohuoneesta kummallista, raksuttavaa ääntä. Hetken ihmeteltyäni huomasin, että sohvapöydällä hurissut kannettava tietokone syöksi savua tuuletusaukostaan. (Kääk!!! Nytkö sitä sammutuspeittoa sitten pitäisi osata käyttää??). Pölyisistä sisuskaluistaan hienovaraisesti vihjaissut kone ei onneksi syttynyt palamaan, mutta oli auttamatta saapunut elämänsä iltaan.

Näiden ilman omaa tietokonetta elämieni viikkojen aikana olen saanut/joutunut

1) Hankkimaan puhelinliittymääni vihdoinkin netin, koska esim. laskujen maksamista varten on rasittavaa raahautua kirjastoon.

2) Keksimään vapaa-ajalleni kehittävämpää tekemistä kuin Rupauls Dragracen tuijottaminen Netflixistä. Ja todennut, ettei televisiosta tule päivällä mitään.

3) Jäämään jälkeen lukuisista blogeista.

4) Sopeutumaan siihen vapauttavaan tunteeseen, että olen rantautunut jatkuvasta some-tulvasta,


Eräs ystäväni kuvasi kerran kärjistäen, kuinka kirjautuminen facebookiin "repii aina palan hänen sielustaan". Vaikka kyseessä on useimmille mielekäs yhteydenpitopalvelu, on silloin tällöin ihan tervettä muistaa, miten siloteltuja ja tietoisia vaikutelmia jaamme sen välityksellä. Facebook on jokaisen henkilökohtainen brändäys-areena, jolla kukin saa olla oma pr-vastaavansa. Toisin kuin tutummassa informaatiotulvassamme, medioiden maailmassa, uutiskynnystä ei juuri koskaan ylitä negatiiviset asiat. Tällöinkin kirjoittaja toivoo usein lukijoiden jakavan hänen päivitystään kielteisen kokemuksensa hyväksyttämiseksi, sen aiheuttaman mielipahan häivyttämiseksi tai estääkseen sen tapahtumisen  uudelleen (esim. erilaiset toisten laiminlyöntiin tai huonoon käytökseen liittyvät, jaetut päivitykset.) Silloinkin negatiivinen kokemus on useimmin toisten aiheuttamaa ja päivittäjä esiintyy joko tilanteen uhrina tai sankarina.  En ole  koskaan nähnyt päivitystä siitä, kuinka paskasti joku kokee selviävänsä tässä elämässä.

Mutta mitä ihmettä, eikös facebook-kaverit ole ystäviä? Miksi sitten katkerana ämmänä tiirailisin uutisia ystävieni hääjuhlista, kadehdittavista työpaikoista tai muuten vain mallikkaasta elämästä? Koska salaa jokainen ihminen haluaa tuntea olonsa hyväksytyksi. Kyse ei ole siitä, kuinka moni vaikkapa päivityksestä tykkää vaan siitä, mitä tykkäämisellä/tykkäämättömyydellä halutaan sanoa, Mitä kaveri viestii  tykkäämällä yhteisen kaverimme päivityksestä, mutta ei minun, joka on kirjoitettu vain muutamaa minuuttia aikaisemmin?  Miksi hän jättää vastaamatta tapahtumakutsuun tai yksityisviestiin?  Etänä tapahtuva viestiminen ei suinkaan ole menettänyt nonverbaaleja piirteitään. Elekielen puuttuessa minä analysoin energioita someviestien rivien välistä.  Facebook-maailman keinotekoisuudesta huolimatta ne energiat kertovat paljon kaveriporukan sisäisestä dynamiikasta, siitä kuka kulloinkin on loukkaantunut ja kenelle. Mutta toisin kuin kasvokkaisessa viestinnässä, on hankalaa kysyä miksi.

Ymmärsin jo kauan sitten olla välittämättä siitä saako päivitykseni tykkäyksiä. Silti tuntuu pahalta olla kaveriporukasta se, jonka seinälle ei kirjoitettaisi: tule jo kotiin, on ikävä! On silti tärkeämpää, että löytyy niitä, jotka sanoisivat sen edes puhelimitse. Ja se yksi, joka sanoo sen päivittäin.

EDIT:// Päivitys on kirjoitettu enemmän tai vähemmän sekavassa hormonipöllyssä. Ei, en ole raskaana. Siitä lisää myöhemmin. 

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin..."

 Että ärsyttää tämä kehokeskeisyys! Enää ei riitä sekään että on hoikka tai edes normaalipainoinen, pitäisi olla vielä rasvaprosentti minimissä ja vaivalla hankitut lihakset siihen päälle. Ei sen ulkonäön ihan niivväliä jos oletkin aerobinen kuntoilija, kunhan juokset vähintään maratonin.

Terveellisiä elämäntapoja on nimitetty nykyajan uskonnoksi, mutta jos unohdetaan terveyden näkökulma hetkeksi, voidaan keskittyä tarkastelemaan kauneusihanteiden ja varsinkin niiden orjallisen seuraamisen idioottimaisuutta. Historia todistaa, kuinka eri aikoina on aina tavoiteltu kehoa, joka on ollut vaikeinta saavuttaa. Kun ruokaa on ollut vähän, on himoittua runsasta vartaloa ja päinvastoin. Nykyisen fitness-vartalon sijasta kaunista on ollut esimerkiksi s-ryhti ja ampiaisvyötärö kaukaisempien kulttuurien venytetyistä kauloista ja sidotuista jaloista puhumattakaan. Eikä ajassa tarvitse matkustaa kovinkaan paljon taaksepäin eroja huomatakseen: ihannoimmani 166-senttinen Marilyn Monroe oli muhkeimmillaan 70-kiloinen, nykyisillä mittareillamme siis melko painava. Ja langanlaihat runway-mallit taisivat olla in vielä 10 vuotta sitten?

On helppo kirjoittaa pitävänsä kauneusihanteiden palvomista typeränä, mutta muistanko sitä tuijotellessani sellulliittia tai vaa'an lukemia? No en todellakaan. Yleisimmät kuntoilumuotoni ovat peilin edessä tanssiminen ja sauvakävely, mutta ne eivät ole kyllin someseksikkäitä facebookissa mainostettavaksi. Taisi olla luolanaisilla toisenlaiset ongelmat. .

Ovatko nämä nyt niitä "laihoja läskejä", joista nykyään jauhetaan? Kuva täältä. 

Paasaukseni lopuksi mielenkiintoinen oivallus amerikkalaisnäyttelijä Will Rogersilta "Mona Lisa is the only beauty who went through history and retained her reputation."

Elämän kevät mätäkuussa

Hyvää mätäkuuta! Tänään olen joutunut heittämään homeen vuoksi roskikseen juuri ostettuja herneenpalkoja ja kaksi paprikaa. Suomalaisena en tietenkään lähde kuitin kanssa kauppaan valittamaan, ei tehrä tästä ny numeroo ja nii erelleen, kuha pisti mietityttää...

Ja on ilmojakin pidellyt, vai mitä? Itse saan ihan hyvin nukuttua ikkunat auki talon molemmin puolin. Mikään kuumuus ei voi tuntua niin tukahduttavalta kuin eräässä lapsuuteni kodeista, jossa nukuin kerrossängyn yläsängyssä peitto kasvojeni päällä, koska pelkäsin hyttysten imevän verta silmäluomistani. (Näin oli käynyt molemmille pikkusisaruksilleni ja herääminen tosielämän Quasimodona ei houkuttanut.)

Helpotusta helteeseen toi viime viikkoinen köröttely järven rannalle mummolaan  muutamaksi päiväksi näiden edellä mainittujen ex-Quasimodojen kanssa. Meidän Volkkari taitaa muuten olla aikakone: mummolassa kahdesta  päälle parikymppisestä ja yhdestä 18-kesäisestä kuoriutui osa-aikainen teiniangstijengi. Kuka hakee postin, kuka on poiminut eniten marjoja ja kuka ei muka jaksa pelata meidän kanssa korttia.  Sain poskeen mojovan finninkin!


P.S. Jostakin syystä blogini on viime viikkoina kiinnostanut kovasti itärajan toisella puolella. Villi teoriani on tämänhetkinen poliittinen tilanne ja viime kirjoituksessani käyttämäni maagiset sanat Flightradar ja USA Voi elämän kevät tätä elämää.

P.P.S. Meen Malagaan!!!

P.P.P.S. Tai mihin vaan!!!

P.P.P.P.S. Elämän kevääseeeeeeeeeeeeeeeeen!

Niistä naurettavista peloista...

Muuttuisin, jos voisin, mutta tällaiseksi synnyin. On äärettömän kuluttavaa, turhauttavaa ja noloakin stressata jatkuvasti mitättömistä asioista.

K lähti viettämään opiskeluihin osittain liittyvää lomaa Yhdysvaltoihin. Stressasin jo monta päivää etukäteen paluumatkaa Helsinki-Vantaalta kotiin. En oikeastaan ajamista, vaan eksymistä ja varsinkin niitä lentoaseman parkkipaikkojen portteja, joihin pitää työntää lipuke ja ajaa sitten ulos. (Siis oikeasti, K lähti yksin Yhdysvaltoihin ja minä en meinannut selvitä joistakin lentoaseman porteista!!?? Get a grip, woman!!)

Totta kai tein porteilla hermoilijan mokan ajamalla sentin verran liian kauas lippuautomaatista, jolloin jouduin laittamaan käsijarrun päälle ja kurottamaan.  Eikä se mitään vielä, mutta käsijarru jumiutui ja portti odotti avoimena ikuisuudelta tuntuneen ajan, kunnes  matkaseuraksi sattumalta osunut K:n kaveri kehotti painamaan jarrua samaan aikaan kun painan käsijarrun pois päältä... (#Noloo #KillMeNow)

Kaikkein suurin pelkoni oli (ja on vieläkin)  K:n reissu Yhdysvaltoihin. Olenhan lahjakas keksimään, kuinka asiat voivat mennä pieleen.  Noh,  ensinnäkin hysteria-akka minussa päivitti Flightradar-sivustoa viisi tuntia, kunnes näki koneen laskeutuneen turvallisesti Norjanmeren yllä sattuneesta hetkellisestä "katoamisesta" huolimatta. Toiseksi, lauantaina se esti keskittymiseni mihinkään hermoillessani kaikkea mahdollista K:n puolesta!

Keskusteltiin erilaisuudestamme ennen Helsinki-Vantaalle lähtöä.Totesimme kumpikin olevamme iloisia siitä, ettei meidän tarvitse olla parisuhteessa itsemme kanssa. K1 ja K2 tuskin ehtisivät menoiltaan rauhoittua tai tavata toisiaan, minä1 ja minä2 tukahduttaisimme toisemme huoltemme alle. Oli miten oli, olen kiitollinen siitä, että olen saanut välttyä todellisilta huolilta.

----------------- Mistä tuntee opiskelukesän?------------

Mistä tuntee opiskelukesän? 

Tenttikirjoista uimarannalla,

tenttikirjoista lähipuistossa,

siitä, kun taas unohtui eräpäivä.

Mistä tuntee opiskelukesän?

Tonnikalasta ja perunoista,

ylikasvaneista hiuksista,

rippimekosta kaverin häissä.

Mistä tuntee opiskelukesän?

Laiskoista aamuista, mattorannasta

turistiseikkailuista omassa kaupungissa,

tunteesta, että hyvä on tässä.

Siitä tuntee opiskelukesän.

P.S. Ikeaanhan tunnetusti suunnataan hakemaan piristystä kotiin halvalla, mutta tähän kauppaan olin todella tyytyväinen. Uusi viherkasvimme (Ensio Viikari, K päätti ensimmäisen nimen ja minä toisen), maksoi ruukkuineen vain 2,50! Piristää lukunurkkausta mukavasti!

 

Onnea on esim. oma tomaatti

Juhannuksen jälkeen suuntasin muutamaksi päiväksi mummolaan lukemaan kesän tenttikirjoja. Ajattelin siellä välttyväni muilta houkutuksilta, mutta jäin vähän väliä suustani kiinni mummin kanssa. Niin ja olihan lukemisen sijasta myös "aivan pakko"  lukea vanhoja Aku Ankkoja ja kokeilla papiljotteja foor tö fööst taim evör. Lopputulos oli jotakin vähemmän hemaisevaa Pelle Hermannin ja Simpsonien Hassun väliltä.

Olen aina pitänyt viherkasveista, mutta jostakin syystä niiden hengissä pitäminen on osoittautunut... haasteelliseksi. Todellinen rimanalitus oli viime kesäinen tapoin-Hortensian-kolmessa-päivässä -episodi.  (Onneksi huonekasvimme Viirivehka Virve ja Pennimuori Irma ovat oman elämänsä sissejä.) Joka tapauksessa mummin vinkistä innostuneena rohkaistuin ostamaan parvekkeellemme tänä vuonna amppelitomaatin, persiljaa ja oreganoa. Kotona odottikin mieluisa yllätys!

Tomaatit olivat kypsyneet!

Seuraavaksi vuorossa olisi annos niitä välteltyjä tenttikirjoja, mutta ei haittaa, koska perjantaista lähtien olemme päässeet K:n kanssa viettämään ensimmäistä yhteistä kesälomaa kolmeen vuoteen ja huomenna saan paahtoleivän päälle tomaattia. Jee!

"Elää sinun pitää ja tajuta se, että sinä elät." - F.E. Sillanpää

Haastattelin kerran erästä psykologia kuolemanpelosta. Puhuimme esimerkiksi ikäisistäni nuorista ja meidän mentaliteetistamme, siitä kuinka harva meistä enää sietää todellista yksinoloa. Joka päivän tulisi olla elämän paras päivä ja koko ajan tapahtua jotakin. "Monelle sellainen hetki, jona ei tapahdu mitään, on hyvin pelottava", psykologi totesi. "Saattaahan siihen liittyä jonkinlaista kuolemanpelkoakin."

Muistan sen päivän, kun ensimmäistä kertaa ymmärsin ihmisen olevan kuolevainen. Olin noin neljävuotias, minun oli vaikea käsittää kuolemaa ja ennen kaikkea hyväksyä se. Itkin asiaa ulkona keskellä kauneinta kesää, kunnes keksin selityksen, jonka saatoin ymmärtää: ihmisten on kuoltava, koska muuten kasvaisimme niin valtavan, valtavan isoiksi, ettemme enää mahtuisi tälle pallolle. Myös ajatus ikuisesta elämästä pelotti, ja pohdin, voisiko taivaaseen salakuljettaa pistoolin siltä varalta että kyllästyisin äärettömyyteen.

Sain  sitten viime viikolla käsiini Tuula Karjalaisen Tove Janssonin elämästä kirjoittaman teoksen Tee työtä ja rakasta. Paljon rakastaneen, koko sielunsa voimin varmasti eläneen ja ennen kaikkea töitä tehneen Janssonin elämä vaikuttaa kirjan välityksellä olleen poikkeuksellisen rikas. Siksi hieman hätkähdin, kun kirjassa kerrottiin Janssonin todenneen tekevänsä asioita toisin, jos saisi elää elämänsä uudelleen. Mitä hän olisi tehnyt toisin? Laittanut rakkauden työn edelle? Saanut sittenkin lapsen? Ajatus ei jätä minua rauhaan ja se on saanut ylianalysoimaan omaa elämääni.

Tämän ajatuksia virittävän kirjan ostin 10 eurolla viime keväänä.

 

Elän elämässäni eräänlaista välivaihetta. Opiskelut ovat kesken, olen kihloissa, mutta en kiirehdi naimisiin. Asun yhdessä K:n kanssa, mutta arkipäivät asun yksin. On päiviä, jotka iltaa kohden huomaan viettäneeni yksin kotona ja täysin tyytyväisenä omaan pieneen maailmaani. Sitten on päiviä, joina pelkään pysähtymistä ja toivon edes jotakin tapahtuvan. Vietän ihan liikaa aikaa googlaillen "Mitä ihmiset katuvat vanhana" ynnä muuta mieltä ylentävää, koska pelkään sitä, että tulen itse katumaan jotakin. Pitäisikö asettaa itseään useammin omien mukavuusrajojensa ulkopuolelle? Mitä on se tyyneys, jonka haluan saavuttaa ennen perheen perustamista?

Toisaalta alan hiljalleen hyväksyä sen, etten ole erityisen seikkailunhaluinen ihminen ja useimmin arvostankin  "seikkailuja" vasta jälkeenpäin. Esimerkiksi matkustaminen, aikamme muodikkain harrastus, ei ole suurin intohimoni, koska pelkään lentämistä ja minua ahdistaa se, etten voi tarkalleen tietää millaiseen paikkaan olen menossa. Milloin saa ruokaa, milloin voi käydä vessassa. Kontrollifriikki mikä kontrollifriikki.
 
 Kuolemaa käsitelleen haastattelun jälkeen unohduimme juttelemaan niitä näitä psykologin kanssa. "Haluaisitko sinä matkustaa maailman ympäri?" hän sattui sitten kysymään ilman ilmeistä syystä. Palan noustessa kurkkuuni tunsin heti tarpeen puolustella itseäni, mutta tyydyin vain sopertamaan jotakin sellaista kuin "Eeen... Kun... Tai siis. En mä sillä tavalla nauti matkustelusta. Niin ja pelkään lentämistä."

Yllätyksekseni mies, alallaan tunnettu ja arvostettu, kumartuikin lähemmäs ja sanoi hymähtäen: "Hauska tavata toinen samanlainen."

Ö-luokan dokumentti: tätä kadun teini-iästäni

Huomenna 84-vuotta täyttävä isoäitini soitti. Jotenkin mummi innostui muistelemaan kesiään serkkujensa kaupassa ja poikia, jotka kaupassa kävivät. Yhtä erityisesti, joka oli mummiin kovasti ihastunut. Mummi lyöttäytyi sitten pojan seuraan saadakseen isältään luvan riekkua kylällä. "Ei saisi leikkiä toisen tunteilla", mummi huokasi. "Nyt sekin poika on ollut mullan alla jo monta vuotta."

Jos sen näin kuluneesti ilmaisisi, niin joskus sitä unohtaa, ettei aika ole muuttanut nuoruuden syvintä olemusta merkittävästi.  Vain sitä, mikä on sallittua ja mahdollista, mitä elämältä odotetaan ja toivotaan.  Lahjakkaasti siivousta vältellen satuin sitten katsomaan Liviltä jonkun näistä sosiaaliporno-ohjelmista, taisi olla nimeltään Teiniseksiä.  Brittinuorten varhain aloitettuun seurusteluun ja seksielämään keskittyvä ohjelma vei mukanaan teinivuosiin herättäen ärsytystä ja myötähäpeää.

Halusin sitä tai en, olin itse vielä 14-vuotiaana aivan lapsi. En ehkä leikkinyt, mutta olin naiivi, kokematon ja kaikin tavoin keskeneräinen. Poikien suhteen tein typeriä päätöksiä vielä vuosia vanhempanakin. Minä ja varmasti moni muukin tässä maailmassa toivoo, että olisi malttanut odottaa sen mystisen "aikuisiän portin", seksilämän, aloittamisessa. Siinä kuuluisassa ekassa kerrassa ei sinänsä ollut mitään vikaa: talvinen perjantai-iltapäivä ennen kello neljää, kaikki etukäteen aikataulutettua ja konemaista, pidin pojasta ja poika minusta. Muistan ajatelleeni, että halusin menettää neitsyyteni ennen kuin täytin 16, niin kuin se olisi jokin saavutus... Olin siitä salaa ylpeä. (En ole enää.) Uskoin myös, että juuri sen pojan kanssa kokemus olisi myös mahdollisimman kivuton. Romanttista, vai mitä? Ihan oikein minulle, että se sattui siitä huolimatta!

Nuorten seksielämästä vaahdotaan usein, mutta minua surettaa oikeastaan se asia, jonka rinnakkaisilmiö seksi usein on: ensimmäinen suhde, se ensirakkaus. Vaikka en jälkeenpäin muistele tätä ensimmäistä poikaystävääni lämmöllä, on ensimmäinen silti aina ensimmäinen. Ja minä valitsin sen ensimmäisen huonosti, koska pelkäsin, että toisia ei tule.  Kun se kaikkein palavimmin ikuiseksi ja puhtaaksi uskottu sitten särkyy, (vaikka omasta tahdosta), särkyy myös pala uskoa ikuisen ja puhtaan olemassaoloon . En ymmärrä miksi meillä on niin hirveä kiire todeta ettei Disney-leffojen prinsessatarinoita ole olemassakaan. Niin kuin elämän realiteetit muka jättäisivät iskemättä meitä kasvoihin ihan tarpeeksi aikaisin. 

En onneksi ole enää 16-vuotias, 18-vuotias tai 20-vuotias. Asiat, jotka joskus tuntuivat elämää suuremmilta, ovat menettäneet merkityksensä. Jälkiviisaana toivon tietysti, että olisin jättänyt osan tekemisistäni tekemättä, mutta ennen kaikkea toivon, että olisin jaksanut odottaa ja harkita niitä. Edes kolme päivää ja kolme yötä. Opettavaisena ja itseni aika rumassa valossa näyttävänä tarinana kerrottakoon näin lopuksi, että tässä nykyisessä suhteessa se olin minä, jolla oli kiire edetä asioissa eteenpäin. K sanoi kuitenkin ei ja niin saa sanoa kuka tahansa milloin tahansa, oli sitten aktiivisena tai passivisena painostajana tyttö tai poika.

Kukkahattutäti kiittää ja kuittaa. Käyttäkää kondomia. Itse en vielä viidennellä edes tiennyt, mikä se on. 

Not so long - hyvästi pähkinä

Viikon aikana olen ihaillut sopimattoman kauan tuomenkukkia ja syönyt torilla vohvelin. Ostanut heräteostoksena hiuskorun ja paikannut sen hakaneulalla jo toisen käyttökerran jälkeen. Kuullut, että isoisoisoisäni suoritti koko kansakoulun oppimäärän puolessa vuodessa saaden kirjoittamisesta tyydyttävän 8.

Olen onnistunut tekemään elämäni ensimmäisen ranskalaisen letin ja purkanut sen heti hiuksista löytyneen ketsupin vuoksi (!?).  Todennut, että vuoden vanha aurinkorasva ei ihan oikeasti toimi. Paistanut pellillisen sämpylöitä ja joutunut avamaan menneistä taikinajämistä tukkeutuneen viemärin. Käynyt vessassa, jonka seinässä on ihana taulu.

Olen nauranut hoopoille englannin suomennoksille ja lukenut K:lle vitsejä puhelimessa. Seurannut kesäteatterin harjoituksia ja soittanut kaverin kanssa pianoa. Huomannut, että vihannesten syöminen on paljon helpompaa, jos ne pilkkoo valmiiksi jääkaappiin. Noutanut postista luonnonkosmetiikkaa ja käynyt hautausmaan pelottavalla patsaalla keskellä yötä.

Tehnyt muumihahmotestin ja saanut tulokseksi KONTROLLIFRIIKIN HEMULIN!!! Ja seurannut katkerana vierestä, kuinka muut jakavat mieluisampia tuloksiaan Facebookissa.

Rappiolla on hyvä olla?

Kirottu kesärytmi. Ensin sitä valvoo kahteen, koska Hovimäki-älypää on nyt vaan pakko päästä läpi. (#Oonniinnolo.)Sitten herää 11, koska 9 herättänyt herätyskello keskeyttää ihan-liian-mielenkiintoisen unen.

Puen/meikkaan/siivoan tämän biisin/videon/keskustelun jälkeen. Ja nousen perseeltäni, koska istuminen tappaa. Pitäisi syödä terveellisemmin ja säännöllisesti, enemmän vihanneksia ja hedelmiä. Ei vaan jaksaisi lähteä kauppaan niitä ostamaan.  Oho, pastakastike unohtui yöksi lämpimään, kauppa kutsuu, perkele. Miksen saa aikaan mitään mitä aina olen halunnut, vaikka kerrankin olisi aikaa?

Kanaa ja vihanneksia, taas. No otetaan nyt paprikakin. Pakastehyllystä vilkuttaa yksi ainoa Ristorante-pizza, josta ihan vahingossa tuleekin se terveellinen päivällinen. Noh, onneksi on sen verran iso että sen syö sentään kahdessa erässä - tai sitten ei.

Aurinkoa nyt en ainakaan ota, se nyt vasta elämän tuhlaamista onkin. No jos nyt sen aikaa, että lukaisee tämän lehden läpi....

Ihanaa lomailua! Tää aikaansaamattomuus tekee mut hulluksi!!!

Oodi mielikuvitukselle

"Tuolle lapselle ei pitäisi lukea niin paljon satuja", sanoi neuvolantäti äidilleni 4-vuotistarkastuksessani. "Ei sillä ole minkäänlaista kosketusta todellisuuteen. Kuvittelee olevansa prinsessa." Äitini hengitti sisään, puhalsi ulos ja marssi kirjastoon lainaamaan lisää muumeja, prinsessatarinoita ja Melukylän lapsia. Ei ehkä siltä seisomalta, mutta draaman kaaren vuoksi on otettava vähän taiteellisia vapauksia.

Vilkas mielikuvitus on harvoin ongelma, paitsi niinä yön pimeinä tunteina, jotka joutuu viettämään yksin. Joskus saattaa unohtua ajatuksiinsa ja kuvitella kokonaisen tapahtumaketjun, eläytyä siihen. Äkkiä huomaa stressaavansa asioita, joita ei ole olemassakaan. Enkä usko olevani ainoa, jonka aivot toimivat näin: 

 Entä jos Jurassic Park tapahtuisi oikeasti? Tyrannosaurus rex ilmestyisi keltaisine silmineen tuohon ikkunaan iltapalaa etsien.  Ymmärtäisiköhän se rikkoa lasin? Sitten ei olisi kolmannessakaan kerroksessa turvallista. .... Pitäisi kehittää suojelujärjestelmä. Jos ihmiset muuttaisivatkin viemäreihin ja nousisivat maan päälle vain hakeakseen ruokaa. Mutta mistä tiedettäisiin, milloin on turvallista nousta ylös? Ketkä joutuisivat raottamaan viemärinkantta ja millä perusteella?

Klassinen esimerkki kuvitellun murehtimisesta on se, että pelkää menettävänsä jonkun läheisen. Kuvittelee hautajaiset ja surevat läheiset. Soimaa itseään, katuu kaikkea sanomatonta ja tekemätöntä. Jossakin vaiheessa havahtuu siihen, että kuuntelee Beethovenin kuutamosonaattia silmät kyynelissä. Tulee vähän samanlainen olo, kuin Dickensin Scroogelle tämän tajutessa joulun henkien olleenkin vain unta. (Tai ainakin melkein.) 

Kerran pienenä, ehkä 5-vuotiaana, kuvittelin ulkona leikkiessäni olevani Lumikki. Tanssahtelin pelloilla kutsuen pikkulintuja kämmenilleni. Turhauduin, kun ei se jostakin syystä oikein ottanut onnistuakseen. Noh, lintukohtaus vaihtui laulukohtaukseen, jonka korkeinta nuottia korostaakseni hypähdin penkille ja kohotin käsivarteni teatraalisesti taivasta kohti. Juuri silloin huomasin ympärillä olevan huvittuneen yleisöni. Awkward.

Huomaan päivittäin käyväni keskusteluja yksin (ääneen) kuviteltujen henkilöiden kanssa kuvitelluissa tilanteissa. Harjoittelen itseni puolustamista tai englantia, joskus haluan vain hetken kuvitella olevani traagisen elokuvan väärinkohdeltu sankaritar. Ehkä neuvolantäti oli oikeassa. Ehkä odotukseni elämästä ovat epärealistisia. Hänen lohdutukseksi kerrottakoon, että vuosien jälkeen haaveilen muustakin kuin siitä että "pääsisi aimisiin".  

Oodi mielikuvitukselle. Tänään se sai minut siivoamaan.

Ei poutasäällä pitäisi siivota. Sitten kun mulla on lapsia, niin sanon niille, että sadesää on siivousta varten. Menkää ulos leikkimään, äiti tulee kohta perässä. Naapurien lapset kadehtivat ulkona kirmaavia lapsiamme ja puhuvat meistä äideilleen, jotka katsovat pahasti. Kohta meistä jo juorutaan parkkipaikalla eikä uskalleta kutsua kylään, kun ei kerta joka päivä siivota. Äsh, pakko se kai sitten on siivota. Jäkä jäkä.

Vaan katso, ulkona ukkostaa!
 

Perhonen pakeni kaatosadetta parvekkeelle. Kyä fiksup päriää!

Elämän suuret pienet vääryydet

VIIME VIIKKOJEN SUURET PIENET VÄÄRYYDET:

Maailman tunnetuin hajuvesi ei edes tuoksu hyvältä.
Pettymys oli suuri, kun ensimmäistä kertaa kokeilin Chanel No. 5, jota Marilyn Monroenkin kerrotaan käyttäneen. 1920-luvulla kehitetty tuoksu on tunkkaisuudessaan minun nenääni suoraan sieltä 20-luvulta.

Imuria ei voi imuroida imurilla.
Jos lykkää ja lykkää pölypussin vaihtamista, löytää hiekka kyllä paikan sen ulkopuoleltakin. Milläs sitten sen sisustan imuroit, kun imuri toimii vain luukku kiinni? Sen siitä saa kun laiska. Ostan kohta oman imurin imurin imuroimiseen. (Mahtava lause!)

Jos liikkuu paljon, paino nousee. Jos ei liiku, paino nousee silloinkin.
 Pitäisi olla niin fitness sitä ja tätä ja tuota ja silti kevyt kuin höyhen. Pah, sanon minä. Kohtuus kaikessa.

Kun iloitset siitä, että virkamiesruotsista on luvassa hyvä arvosana, saat tietää arvosteluasteikon.
Niitä on ne huimat kaksi, Hyvät taidot ja Tyydyttävät taidot. Aaaaaaaargh!!!


VIIME VIIKKOJEN SUURET PIENET ILOT:


Kehuttu uusi piirretty Frozen oli hauska ja herttainen. Paras oli ehdottomasti lumiukko Olof. 

Kun on aikuinen, voi ostaa irtokarkkeja milloin haluaa. Buahahahaa!

Löysin vaarallisen ihanan nettikaupan ja sieltä tilattu muistikirja tuli parissa päivässä postissa. 

Tämän itseironia mielessä laaditun tekstin voisin päättää kliseiseen korvamatoon, jonka onnistuin kiroamaan itselleni loppuillaksi: ALWAYYYS LOOK AT THE BRIGHT SIIIIIDE OF LIIIIIIFEEE...Vihu, vihu vihuhhuhuhuh....

En osaa viheltää. En edes kirjallisesti.
 

Bloggarin muumituotteet

Ei liene epäselvää, että joku täällä ruudun toisella puolella rakastaa muumeja. Pari viikkoa sitten esittelin naisen, jonka voi bongata kotoani jokaisesta huoneesta. Nyt on valkeiden pötkylöiden vuoro.

Laskin muumimukini juuri ensimmmäistä kertaa. Niitä on 37, eli rutkasti enemmän kuin alemmassa kuvassa. Miltei 40 muumimielisen kahvinjuojan  lisäksi olen varautunut vieraisiin muumikulhoin-, -lasinalusin -ja pyyhkein. Ruokaakin voi laittaa kuin lempeän Muumimamman tyyliin keittokirjan ja Niiskuneiti-kattilan avulla.

 Alla näkyvä harmaa tarjotin on ensimmäisiä asioita, joita ostin hamassa tulevaisuudessa häämöttävään omaan kotiin muutamia vuosia sitten. Tavaroiden suhteen olen vähän liiankin sitku-ihminen, enkä malttaisi luopua mistään. "Tää paita on nyt vähän iso, mut jos joskus oon raskaana, ni se on just hyvä." (Ei ole tullut todennettua vielä.) "En ikinä käyttäis tätä mekkoa arkena, mutta se on loistava, jos joskus haluan pukeutua Mymmeliksi." (Done that). Ja ääriesimerkkini: 9-vuotiaana sain syntymäpäivälahjaksi ihanaa vaaleanpunaista, ruusuilta tuoksuvaa palasaippuaa. Päätin, että käytän saippuan vasta ensimmäisessä omassa kodissani - ja niin tein.

  

Palmusunnuntaina odotin innoissani virpojia, mutta kuten alemmasta kuvasta näkyy, suklaamunat jäivät syömättä. (Haha tajusin juuri miten vaikea tuota on uskoa miltei tyhjää purkkia pällistellessä. En syönyt niitä, ihan totta!)

Luonnollisesti kodistani löytyy myös muumikirjoja ja muumisarjakuvia.  Oma suosikkikirjani on Taikatalvi, jonka on sanottu kertovan Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän rakkaustarinasta.

 

Kehystämäni juliste on paljon suurempi kuin kuva antaa ymmärtää.  Jansson on taiteillut muumitarinoista tuttujen hahmot ja niiden nimet suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja en edes muista millä muilla kielillä. Siitä ei vain saanut parempaa kuvaa. Samanlainen juliste löytyi lapsuudenkodistani aikanaan ja luo siten ehkä tänne myös jonkinlaista turvallisuudentunnetta.

Kaunein omistamani muumikortti on värikuva Janssonin muumikirjasta Taikatalvi. Vitriinilasiin kiinnitetty kortti kätkee taakseen osan muumimukikokoelmasta. Huhhuh. Kai sitä on vähän Hemuli kun on tullut kerättyä näitä näin paljon, eikä tässä ollut läheskään kaikki.

Episodi lampunvarjostin

Yksi pitkän parisuhteen eduista on se, että silloin tällöin saa tuntea käsittämättömän itseriittoista mielihyvää siitä, kun joku tuoreemmassa suhteessa oleva kääntyy konkarin puoleen kysyäkseen neuvoa parisuhdeongelmiinsa. Silloin sisäinen Dr Philini huutaa halusta päästä irti, vaikka toisten parisuhteiden kommentointi on niiiiiiin vaarallista ja väärin. Noh, tänään luonani kyläillyt kaveri kysyi mielipidettäni siitä, ovatko kaikki asiat riidan arvoisia, vai pitäisikö toisinaan vaan antaa asioiden olla.

Hän esitti kysymyksen naiselle, jonka parisuhteessa riidanaiheet eivät luultavasti koskaan ole olleet riitelemisen arvoisia. Aloin oikein pohtia, miten turhista asioista olen ajautunut raivon partaalle, heittelemään (pehmeitä) tavaroita, kirkumaan. Kuinka kannettavan tietokoneen saa nostaa, (okei, ärsyttää vieläkin, jos K nostaa sen kannesta) tai kuinka kauan lehtiroskat ovat seisseet eteisessä (kauan, koska vihaan roskien viemistä). Siis järisyttävän mitättömistä  ja arkisista asioista. Ei niitä edes muista jälkeenpäin.

"Viimeksi tapeltiin tosta takanas olevasta lampusta. K oli just avaamassa sitä pakkauksesta, kun käskin sen varoa, ettei leikkaa vahingossa varjostinta. Ja totta kai sillä samalla hetkellä se oli leikannut siihen ison reiän. Otin sen sitten lievästi ilmaistuna  aika raskaasti ja..."

...Minusta riitely ei ole paha asia, mutta huono riitely on. "Miksi sä aina ja mikset sä koskaan, sä oot just tommonen!" (Ja itsehän olen siis henkilökohtaisuuksiin ja yleistyksiin syyllistyvä huono riitelijä, että nouhätä, ei tästä tekstistä mitään oman kuvan kiillotusta tule.) On oikeastaan suoranainen ihme, että olemme aina päätyneet sovintoon, vaikka toinen huutaa ja toinen jankkaa. Toinen juoksee karkuun ja toinen juoksee perässä. Toinen paiskoo tyynyjä ja toinen torjuu ne.

Riitelyilmiöstä puheen ollen en lakkaa ihmettelmästä  naisten (myös minun) ymmärryksen ylittävää ominaisuutta kyetä kohdistamaan suuttumuksensa: huutaa ensin kurkku suorana puolisolle ja vastata seuraavassa hetkessä sydämellisesti puhelimeen, uppoutua ystävänsä kuulumisiin, nauraa. Huvittavia olentoja olemme. PMS-oireet ovat joidenkin mielestä muuten tekosyy naisten kiukuttelulle, mutta kyllä tässä taloudessa se oli K, joka ynnäsi lamppuepisodin ja kalenteripäivät yhteen. Olen kuulemma perseeseen ammuttu karhu aina siihen aikaan kuukaudesta.

Älä anna auringon laskea vihasi ylle, sanoo viisaus. En ole antanutkaan.Olen käyttäytynyt typerästi, riidellyt huonosti ja mennyt henkilökohtaisuuksiin, mutta aina pyytänyt (ja antanut) anteeksi. Ei sitä koskaan tiedä mikä riita on viimeinen.

P.S. Eikä mitään niin huonoa etteikö jotain hyvääkin. Reikä lampunvarjostimessa-stoori sai kaverini nauramaan ja onhan vaateteipillä paikattu varjostin ihan chic.

Maailman kaunein nainen

Viime viikonlopuna tuttu kauriinkatse kiinnitti huomioni kaupan lehtihyllyllä. Life-lehden kansikuvatyttönä oli Norma Jeane Baker eli Marilyn Monroe. Erikoisnumero "The Loves of Marilyn" oli pakko saada, vaikka miltei kymmenen euron hinta kirpaisikin opiskelijabudjetissa. Muumit ja Marilyn ovat kaksi ikuista pakkomiellettäni, joiden kuvia en koskaan kyllästy katsomaan.

Marilyn Monroe on yksinkertaisesti maailman kaunein nainen. En ole löytänyt toista yhtä kaunista, vaikka olen viime viikkoina tutkinut menneiden vuosikymmenten Hollywood-tähtiä juuri sitä miettien. Monroe lyö laudalta jopa oman idolinsa, Jean Harlown. Toisaalta on traagista, että juuri Monroen kauneus edesauttoi sitä, ettei häntä koskaan otettu vakavasti. Toisaalta juuri se lumoava kauneus on antanut tähdelle ikuisen elämän, muun muassa minun kodissani.

Käytinhän jo sanaa pakkomielle? Nimittäin... 

Tässä asunnossa arvostetaan naiskauneutta. Mmmm-tyttö myhäilee kortteina kylpyhuoneessa, magneetteina jääkaapissa, meikkisiveltimien telineenä mukissa, kellossa, tauluissa, meikkipussissa... Jopa aamutossuissani, jotka sain kerran tuliaisina Italiasta. Minulla on Marilyn t-paitakin, mutta tähden kasvot uhkasivat kulua jokaisen pesukerran myötä. (Ja täytyy myöntää, että naisena ei tunne oloaan kovin viehkeäksi, kun rinnuksista myhäilee kymmenen kertaa vetävämpi mimmi.)

Enää en itse värjää hiuksiani platinablondiksi, vaan olen jo vuoden ajan tehnyt tuttavuutta omaan keskiruskeaan. Punaisesta huulipunasta en kuitenkaan luovu. Mutta kun silloin tällöin peiliin katsoessa on se rumaällötyhmäpäivä, (eikä Monroen tuijottelu varsinaisesti helpota tilannetta), on hyvä muistaa, että ei se Marilynkään ihan luomu ollut. Maailman kauneinkin nainen vaati nenäleikkauksen,leukaimplantin ja tietysti litroittain vetyperoksidia.


Kaikki Marilyn-fanit, käykää ostamassa oma numeronne tuosta Life-lehden erikoisesta! Sieltä löytyi paljon sellaista, josta minä-joka-luulin-tietäväni-Marilynista-jo-kaiken en tiennyt mitään!

Kuka sinun mielestäsi on "neitosista kaikkein kaunein"?