Oodi mielikuvitukselle

"Tuolle lapselle ei pitäisi lukea niin paljon satuja", sanoi neuvolantäti äidilleni 4-vuotistarkastuksessani. "Ei sillä ole minkäänlaista kosketusta todellisuuteen. Kuvittelee olevansa prinsessa." Äitini hengitti sisään, puhalsi ulos ja marssi kirjastoon lainaamaan lisää muumeja, prinsessatarinoita ja Melukylän lapsia. Ei ehkä siltä seisomalta, mutta draaman kaaren vuoksi on otettava vähän taiteellisia vapauksia.

Vilkas mielikuvitus on harvoin ongelma, paitsi niinä yön pimeinä tunteina, jotka joutuu viettämään yksin. Joskus saattaa unohtua ajatuksiinsa ja kuvitella kokonaisen tapahtumaketjun, eläytyä siihen. Äkkiä huomaa stressaavansa asioita, joita ei ole olemassakaan. Enkä usko olevani ainoa, jonka aivot toimivat näin: 

 Entä jos Jurassic Park tapahtuisi oikeasti? Tyrannosaurus rex ilmestyisi keltaisine silmineen tuohon ikkunaan iltapalaa etsien.  Ymmärtäisiköhän se rikkoa lasin? Sitten ei olisi kolmannessakaan kerroksessa turvallista. .... Pitäisi kehittää suojelujärjestelmä. Jos ihmiset muuttaisivatkin viemäreihin ja nousisivat maan päälle vain hakeakseen ruokaa. Mutta mistä tiedettäisiin, milloin on turvallista nousta ylös? Ketkä joutuisivat raottamaan viemärinkantta ja millä perusteella?

Klassinen esimerkki kuvitellun murehtimisesta on se, että pelkää menettävänsä jonkun läheisen. Kuvittelee hautajaiset ja surevat läheiset. Soimaa itseään, katuu kaikkea sanomatonta ja tekemätöntä. Jossakin vaiheessa havahtuu siihen, että kuuntelee Beethovenin kuutamosonaattia silmät kyynelissä. Tulee vähän samanlainen olo, kuin Dickensin Scroogelle tämän tajutessa joulun henkien olleenkin vain unta. (Tai ainakin melkein.) 

Kerran pienenä, ehkä 5-vuotiaana, kuvittelin ulkona leikkiessäni olevani Lumikki. Tanssahtelin pelloilla kutsuen pikkulintuja kämmenilleni. Turhauduin, kun ei se jostakin syystä oikein ottanut onnistuakseen. Noh, lintukohtaus vaihtui laulukohtaukseen, jonka korkeinta nuottia korostaakseni hypähdin penkille ja kohotin käsivarteni teatraalisesti taivasta kohti. Juuri silloin huomasin ympärillä olevan huvittuneen yleisöni. Awkward.

Huomaan päivittäin käyväni keskusteluja yksin (ääneen) kuviteltujen henkilöiden kanssa kuvitelluissa tilanteissa. Harjoittelen itseni puolustamista tai englantia, joskus haluan vain hetken kuvitella olevani traagisen elokuvan väärinkohdeltu sankaritar. Ehkä neuvolantäti oli oikeassa. Ehkä odotukseni elämästä ovat epärealistisia. Hänen lohdutukseksi kerrottakoon, että vuosien jälkeen haaveilen muustakin kuin siitä että "pääsisi aimisiin".  

Oodi mielikuvitukselle. Tänään se sai minut siivoamaan.

Ei poutasäällä pitäisi siivota. Sitten kun mulla on lapsia, niin sanon niille, että sadesää on siivousta varten. Menkää ulos leikkimään, äiti tulee kohta perässä. Naapurien lapset kadehtivat ulkona kirmaavia lapsiamme ja puhuvat meistä äideilleen, jotka katsovat pahasti. Kohta meistä jo juorutaan parkkipaikalla eikä uskalleta kutsua kylään, kun ei kerta joka päivä siivota. Äsh, pakko se kai sitten on siivota. Jäkä jäkä.

Vaan katso, ulkona ukkostaa!
 

Perhonen pakeni kaatosadetta parvekkeelle. Kyä fiksup päriää!