"Elää sinun pitää ja tajuta se, että sinä elät." - F.E. Sillanpää

Haastattelin kerran erästä psykologia kuolemanpelosta. Puhuimme esimerkiksi ikäisistäni nuorista ja meidän mentaliteetistamme, siitä kuinka harva meistä enää sietää todellista yksinoloa. Joka päivän tulisi olla elämän paras päivä ja koko ajan tapahtua jotakin. "Monelle sellainen hetki, jona ei tapahdu mitään, on hyvin pelottava", psykologi totesi. "Saattaahan siihen liittyä jonkinlaista kuolemanpelkoakin."

Muistan sen päivän, kun ensimmäistä kertaa ymmärsin ihmisen olevan kuolevainen. Olin noin neljävuotias, minun oli vaikea käsittää kuolemaa ja ennen kaikkea hyväksyä se. Itkin asiaa ulkona keskellä kauneinta kesää, kunnes keksin selityksen, jonka saatoin ymmärtää: ihmisten on kuoltava, koska muuten kasvaisimme niin valtavan, valtavan isoiksi, ettemme enää mahtuisi tälle pallolle. Myös ajatus ikuisesta elämästä pelotti, ja pohdin, voisiko taivaaseen salakuljettaa pistoolin siltä varalta että kyllästyisin äärettömyyteen.

Sain  sitten viime viikolla käsiini Tuula Karjalaisen Tove Janssonin elämästä kirjoittaman teoksen Tee työtä ja rakasta. Paljon rakastaneen, koko sielunsa voimin varmasti eläneen ja ennen kaikkea töitä tehneen Janssonin elämä vaikuttaa kirjan välityksellä olleen poikkeuksellisen rikas. Siksi hieman hätkähdin, kun kirjassa kerrottiin Janssonin todenneen tekevänsä asioita toisin, jos saisi elää elämänsä uudelleen. Mitä hän olisi tehnyt toisin? Laittanut rakkauden työn edelle? Saanut sittenkin lapsen? Ajatus ei jätä minua rauhaan ja se on saanut ylianalysoimaan omaa elämääni.

Tämän ajatuksia virittävän kirjan ostin 10 eurolla viime keväänä.

 

Elän elämässäni eräänlaista välivaihetta. Opiskelut ovat kesken, olen kihloissa, mutta en kiirehdi naimisiin. Asun yhdessä K:n kanssa, mutta arkipäivät asun yksin. On päiviä, jotka iltaa kohden huomaan viettäneeni yksin kotona ja täysin tyytyväisenä omaan pieneen maailmaani. Sitten on päiviä, joina pelkään pysähtymistä ja toivon edes jotakin tapahtuvan. Vietän ihan liikaa aikaa googlaillen "Mitä ihmiset katuvat vanhana" ynnä muuta mieltä ylentävää, koska pelkään sitä, että tulen itse katumaan jotakin. Pitäisikö asettaa itseään useammin omien mukavuusrajojensa ulkopuolelle? Mitä on se tyyneys, jonka haluan saavuttaa ennen perheen perustamista?

Toisaalta alan hiljalleen hyväksyä sen, etten ole erityisen seikkailunhaluinen ihminen ja useimmin arvostankin  "seikkailuja" vasta jälkeenpäin. Esimerkiksi matkustaminen, aikamme muodikkain harrastus, ei ole suurin intohimoni, koska pelkään lentämistä ja minua ahdistaa se, etten voi tarkalleen tietää millaiseen paikkaan olen menossa. Milloin saa ruokaa, milloin voi käydä vessassa. Kontrollifriikki mikä kontrollifriikki.
 
 Kuolemaa käsitelleen haastattelun jälkeen unohduimme juttelemaan niitä näitä psykologin kanssa. "Haluaisitko sinä matkustaa maailman ympäri?" hän sattui sitten kysymään ilman ilmeistä syystä. Palan noustessa kurkkuuni tunsin heti tarpeen puolustella itseäni, mutta tyydyin vain sopertamaan jotakin sellaista kuin "Eeen... Kun... Tai siis. En mä sillä tavalla nauti matkustelusta. Niin ja pelkään lentämistä."

Yllätyksekseni mies, alallaan tunnettu ja arvostettu, kumartuikin lähemmäs ja sanoi hymähtäen: "Hauska tavata toinen samanlainen."