Torstai on toivoa täynnä

Jos minä järjestän juhlat, en todellakaan vaadi vieraitani maksamaan ruoista, joita tarjoan. 

Jokin aika sitten kyllästyin parin kaverini kitsauteen ja kiittämättömyyteen. Kaikenmaailman kissanristiäisissä jokaisesta ranskalaisestakin piti maksaa. Täytekakkuakaan en saanut maistaa, koska yksi vieraista oli kuitannut ranskalaisvelkansa leipomalla sen. 

Jassoo, tuhahdin laskien mielessäni ilmaisia kyytejä, kakkuja ja kahveja, joita minä olen ystävilleni tarjonnut. Ja niitä on paljon.

Jos minä kutsun vieraita, he ovat vieraita. On kyse sitten ystävistä tai perheestä. Minulla on aina jotakin tarjottavaa. Ei siksi, että niin täytyisi olla, vaan siksi, että niin haluan

Kyllästyttyäni "maksa tililleni 3,45 euroa niistä kolmesta nakista, jotka söit" -toimintaan julistin perheelleni, että haluan järjestää juhlat heille. Halloween tarjosi hyvän syyn, vaikken koko juhlaa täysin ymmärräkään.

Joten...

Voisi sitä pöllömminkin iltansa viettää kuin hämähäkinseittejä viritellen.  Kurpitsan kaivertaminen oli yllättävän helppoa, mutta sisälmyksien epämiellyttävä haju rikkoi Muumilaakson tarinoista omaksumani kurpitsa-illuusion. (Tiedättehän Jättiläiskurpitsa-jakson,  jonka lopussa Pikku Myy muuttaa asumaan onttoon kurpitsaan ja nakertelee sen seiniä iltapalaksi.)

Tavoilleni uskollisena jätin leivonnan ja siivoamisen ilot huomiselle, koska koristeleminen on mukavampaa. Jotakin sentään sain aikaiseksi, kuten Kinuskikissan blogin perusteella muovatut sokerimassahaamut.

Sokerimassahaamut kuivumassa.

Tästä lähdettiin...

Ja tähän päädyttiin!

Happy Halloween!

Eniten v*tuttaa kaikki

Kaikki alkaa siitä, kun onnistun höyläämään huuleeni haavan. Kerron tämän silti, vaikka samalla paljastan höylääväni ylähuultani naisellisen vahauksen sijasta. Tosinaisen ei tietenkään tarvitse tehdä kumpaakaan.

Päivä jatkuu toisten töiden tekemisellä ja Herra Täydellisen juttujen paikkaamisella. Totta kai minua moititaan siitä yhdestä asiasta, johon keskittymiseni ei riitä. Tunnen itseni marttyyriksi ja teen hommani helvetin hyvin ihan vain kostaakseni. Salaa toivon kiitosta, turhamaisena ja turhaan.

Muut tarvitsevat apua, autan ja autan, vaikka aikaa ei olisi. Yksi avustani kiusaantunut mokaa, kun silmä välttää. Ei se mitään, minä kannan vastuun. Sählääjien keskellä ärsyttää entistä enemmän, että minua on moitittu yrittäessäni vain olla huolellinen. 

 Ilta päättyy miltei kahden tunnin ylitöiden jälkeen, kun viimeinen työntekijä suvaitsee tulla paikalle.  Kymmeneen asti avoinna ollut ruokakauppa suljetaan kirjaimellisesti nenäni edestä. Kaikenkattavan  kurjuuden kruunaa kasvoja piiskaava sade.

Miksi pienet murheet eivät koskaan tule yksin?

Yön aloittavat tämä ärsytysvuodatus ja kaikki ne muut tehtävät, joihin niin hiljaisessa iltavuorossa piti olla aikaa.

"Jos sinulla on kiire, älä tee mitään." - Anton Tsehov

Olen taitava lykkäämään asioita. Kerran pidin asioiden viime tippaan jättämisestä powerpoint-esityksenkin - ja jätin sen valmistelun viimeiseen aamuun. Ehkä kyse on itsesuojelusta. Jos käyttäisi projektiin paljon aikaa ja ajatusta, tuntuisi epäonnistuminen erityisen pahalta...

Opin jo peruskoulussa huonoille tavoilleni. En ole koskaan ollut yksi niistä tunnollisista oppilaista, jotka tekevät läksynsä heti koulun jälkeen. Paitsi ensimmäisen luokan toisena päivänä. (Ensimmäisenä päivänä emme saaneet läksyjä ja olin kovin pettynyt.) Toisen koulupäivän päätteeksi pääsin jo värittämään piirustusläksyä ja opettelemaan ulkoa aakkoslaulua. Tein varmaan ensimmäisen kotitehtäväni niin innokkaasti että käytin kaiken yhdeksää kouluvuotta varten olevan tarmoni kerralla...

Ala-asteen toisella luokalla kirjoitin Ystäväkirjaan vihaavani kiirettä. Se asia ei ole muuttunut mihinkään. Paradoksaalista on, että ilman kiirettä ja deadlineja en vain saa mitään aikaan. Nimimerkillä huomisia deadlineja 2, tekemättömiä töitä 2/2...

Mutta silti: mitä vähemmän vapaa aikaa, sitä onnellisempi olen.



 

Talvi yllätti suomalaiset

"Äiti on kuullut puhuttavan siitä, ja sitä sanotaan lumeksi." - Muumipeikko, Taikatalvi
 

Tällä kertaa  Merikarvia-lehti ehti ensimmäisenä käyttää Suomen ehkä kierrätetyintä otsikkoa. Ensimmäistä kertaa en ollut ensilumesta ilahtunut. Nautin siitä, kun töihin kävellessäni saa potkia vaahteranlehtiä tieltään. Ja nauraa, kun edessä kävelevä varis hyppelehtii korvissa soivan musiikin tahtiin (mitä ihmettä?). Varikset ovat muutenkin niin kummallisia tapauksia. Joskus niille on pakko näyttää kieltä että lakkaisivat tuijottamasta.


Pimeys vain tekee aikaisista aamuista mörönmoisia. Mikäs sen inhottavampaa, kuin kävellä purevassa tuulessa tuijotellen valoja toisten ikkunoissa.

Näitä aamuja odotellessa...

Syksy on tuonut esiin sisäisen kotikirppuni. Minä polttelen kynttilöitä ja kuuntelen Jari Sillanpään Nuoruus on seikkailu -tulkintaa  yhä uudelleen ja uudelleen. (Öhöm.) Yhdestä Suomen suurimmasta opiskelijatapahtumasta, Hämeenkadun Approsta, lähdin heti merkin ansaittuani. Googlailen kuinka kurpitsa kaiverretaan (oudoin heräteostokseni ikinä) ja ripottelen lisää mustikoita puurooni.  

Pienet asiat tekevät onnelliseksi:



 
Kesän amppeli, joka kukkii vieläkin.

 Se, että on joku muu kuin K, joka lukee näitä sekavia sepostuksia.

Vuosikausia ikävöimieni Hopeatoffeiden paluu.

 

P.S. Osaako joku kertoa, miksi kuviin tulee nuo kummalliset reunat? Tietokoneet ja minä emme oikein piittaa toisistamme. 

Kuinka sanoa ei?

Aliarvioin usein sen, kuinka paljon pahaa muut kestävät. Suojelen toisten tunteita ja pelkään jatkuvasti loukkaavani vahingossa. Tunsin huonoa omatuntoa esimerkiksi siitä etten suostunut tapaamaan teiniaikojen heilaani, kun hän parisen vuotta sitten ehdotti tapaamista. Emme niin kutsutusti "eronneet ystävinä", poika oli hyvin omistushaluinen ja alistava. Suhteemme jälkeen hän levitti minusta hyvin rumia ja halpamaisia valheitakin, mutta silti tunsin itseni ilkeäksi, kun sanoin ei.

Kyvyttömyyteni lujuuteen on aiheuttanut yleensä enemmän pahaa kuin hyvää. En ole esimerkiksi kehdannut sanoa ihmisille suoraan, etten ole heistä kiinnostunut. Sen sijaan olen jopa aloittanut seurustelusuhteita, koska en ole uskaltanut sanoa ei! Tätä ei muuten todellakaan ole helppo myöntää.

Kyse ei ole ollut laskelmoidusta toisten tunteilla leikkimisestä, vaan oman huonon itsetuntoni pönkittämisestä väärällä tavalla.  Roikuin itsepintaisesti paljon henkistä tukea ja holhousta tarvitsevissa "ritareissani", koska ylimielisesti ajattelin, etten kaiken heidän kokemansa päälle voi vielä jättää heitä. Aloin voida pahoin itsekin ja yritin alitajuisesti ohjata toisen tekemään  jotakin niin anteeksiantamatonta, että voisin oikeutetusti päättää suhteen.

Ei elämä onneksi mene niin. Niin kuin jokaisen toista arvostavan ihmisen, minunkin on ollut pakko ottaa vastuu teoistani, katsoa suoraan silmiin ja sanoa satuttavia asioita.

Minulle on ollut vaikeaa hyväksyä se, että joku saattaa olla minulle syystäkin vihainen ja katkera. Tuskin kukaan haluaisi itsestään ajateltavan pahaa, mutta vaikka kuinka yritän, en voi hallita toisten tunteita. Koko ikäni olen yrittänyt oppia sietämään sitäkin, että jotkut ihmiset eivät astu elämääni jäädäkseen, on kyse sitten seurustelukumppaneista tai ystävistä.
 
Minä olen kiinnostunut niistäkin ihmisistä, jotka eivät enää ole elämässäni. Enkä pohjimmiltani toivo kenellekään mitään pahaa, vaikka he ovat päättäneet minun olevan ei-toivottua materiaa heidän elämäänsä. Kestän kyllä torjunnan ja olen liian ylpeä tuppautuakseni kenenkään seuraan.

Joskus on vain vaikea ymmärtää, miksei toisten omatunto kolkuta yhtä herkästi siitä, jos minä ehdotan tapaamista ja he sanovat ei.
  

Tunteita ja tuoksuja

En muista numeroita enkä nimiä ja unohdan aivan liian helposti myös kaiken, mitä luen tai näen. Yhtä asiaa en kuitenkaan unohda: tuoksuja.

 Koko ikäni olen yrittänyt löytää hajuveden, jota äitini ystävä aina käytti. Muistan tuosta ystävästä vain tuoksun ja sen, että hän teki kerran minulle ja veljelleni kahdenlaista kermavaahtoa, toiselle vaaleanpunaista ja toiselle vaaleansinistä. Olin ehkä kolmevuotias.

Rakastan pyörävarastojen ja puisten rappukäytävien tuoksua. Kloorin haju puolestaan tuo ikävästi mieleen ala-asteen liikuntatunnit ikivanhassa uimahallissa ja kärttyisät uimaopettajat, jotka pukeutuivat löysiin t-paitoihin ja puhalsivat pilliin vähän väliä.

K haluaa aina, että ostamme minun lapsuudenkodissani käytettyä huuhteluainemerkkiä. Se tuo kuulemma mieleen seurusteluaikojemme alun. Tänään sain hänet suostuteltua uudenlaiseen pesuaineeseen, joka taas muistuttaa minua teini-iän syyslomista. Vietin aikoinaan joka syksy viikon ystäväni äidin kotona toisella paikkakunnalla ja nyt kylpyhuoneemme tuoksuu pitkään valvotuilta öiltä, karkilta ja kikatukselta.  

Muutama päivä sitten päätin kokeilla Sebamed-saippuaa, koska olimme saaneet jostakin ilmaisnäytteen. Välittömästi siirryin ajassa kuusi vuotta taaksepäin, pahimpaan teini-ikään ja ensimmäiseen poikaystävään. Mieleen tulvivat fritsut ja lumeton talvi, märät sukat ja inho omaan vartaloon. Päätin silti jatkaa saippuan käyttöä ahdistavista muistoista ja sen aavistuksen imelästä hajusta huolimatta, koska atooppinen ihoni ei piittaa siitä millaisia muistoja kulloinenkin saippua sattuu tuomaan mukanaan.

Varmaan jokaiselle on myös käynyt niin, että "elämän suuren rakkauden" päätyttyä vastaan tulee ihminen, joka tuoksuu aivan samalta kuin hän. (Tai toisinsanoen käyttää samanlaista haju/partavettä). Eikö ole ihmeellistä, kuinka pelkkä tuoksu voi saada vatsan solmuun?

Miksi muuten vauvat tuoksuvat aina samalta?!

Sekavaa tekstiä ja sekavia ajatuksia.

P.S. Pahoittelen otsikkoani, en vaan voinut vastustaa kiusausta.