Mietteitä muumimukeista

Muumikeräilijät haalivat mukeja ja kippoja myydäkseen ne myöhemmin moninkertaisella hinnalla. Minä suhtaudun muumiastioihini kuin Roope Ankka rahoihinsa: muistan jokaisen mukini tarinan, enkä todellakaan aio luopua niistä. Taikauskoisena käytän mukeja myös ennustaakseni päivän kulkua: pirteätä Pikku Myytä aneemisena maanantaiaamuna ja punastelevaa Mymmeliä leppoisana lauantaina.

Muumimamma astui ovesta sisään, kun täytin 18. Silloin uusi poikaystäväni K oli ilmeisesti pannut merkille muumifiksaationi ja siitä lähtien olen saanut nauttia mieleisistä syntymäpäivä- ja joululahjoista.

Itämeri-mukin ostin itselleni ylioppilaskirjoitusten päättymisen aikoihin. Se oli lukiolaisen lompakolle kallis, mutta ikuinen muisto ponnistuksistani. Äidinkielen esseekoe, onneksi olen sinut unohtanut. 

Viimeinen muki on rakkain, mutta en muista sen virallista nimeä. Sen kolhiintuneilta reunoilta on hörpitty kuumaa kaakaota litroittain, tuoreita sämpylöitä ja Don Rosan sarjakuvia ahmien. Eilen se muutti lapsuudenkodista minun hyllyyni. (Siitäkin huolimatta, että kuulleessaan näiden hinnan huuto.netissä setelinkuvat kiiluivat äitini silmissä.)

"Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.´
- Nuuskamuikkunen

Anteeksi Muikkunen, mutta tällä kertaa olen kanssasi eri mieltä. Haluan sukeltaa niissä kuin pyöriäinen, möyriä kuin myyrä, kylpeä mukisateessa! Eiku...