Ankkafani ja mummovaivojen paluu

Suon itselleni arjen keskellä pieniä ja suurempiakin pakoja todellisuudesta. Soitan pianoa, katson hömppäelokuvia, hukun internetin maailmaan tai leikin kapellimestaria mahtipontisen musiikin soidessa taustalla. Mitä nyt ihmiset keksivät puuhailla ollessaan yksin kotona.

Eräs jäänne lapsuudestani on mieltymys Don Rosan ankkasarjakuviin. Ehdoton suosikkini on tarinakokoelma Roope Ankan elämä ja teot, jossa kuvaillaan ankkahahmon elämää ja vaiheita lapsuudesta nykyhetkeen. Sarjakuvateoksessa on kaikki suurien tarinoiden elementit: sopivasti todenmukaista historiaa ja realistisia hahmoja, huumoria ja rrrrromantiikkaa! Kirjoittavan alan opiskelijana minun ei ehkä pitäisi myöntää, että fiktiivisten rakkaustarinoiden suosikkini löytyy juuri tuosta sarjakuva-albumista. Tunnen Jane Austenin nyyhkytarinat, Katariinan Munkkiniemen kreiveineen, Notebookin ja Disneyn piirretyt, mutta niistä yksikään ei vedä vertoja Roope Ankan ja Kultu Kimalluksen lavstöörille. 

Tarinan nerous on sen aukoissa: kaikkea ei kerrota ja se jää ikään kuin kesken.  Tarinoissa kuten elämässäkin vähintään yhtä tärkeää kuin se mitä sanotaan on se, mikä jää sanomatta. Viime päivinä olen siis ottanut harppauksia takaisin lapsuuteen lukien paitsi Roope Ankan elämä ja teot -albumin kannesta kanteen, myös siihen kuuluvat lisätarinat. Olen nörtti, ma huomaan.

Don Rosan sarjakuvasta White Agony Creekin vanki.

Mutta jotta elämä ei ihan liian letkeäksi kehittyisi, ovat mummovaivat ilmeisesti tulleet jäädäkseen.

Parin virtsatulehduksen jälkeen kaikki ei ole tainnut ihan normalisoitua sittenkään. Päivisin tunnen oloni tavalliseksi, mutta alan heti oireilla, jos erehdyn käymään vessassa useammin kuin olisi tarve. Ikään kuin rakko ei tyhjentyisi kunnolla. Jostakin syystä harha vessahädästä tulee etenkin iltaisin...

                                                                                                                                                      Katsotaan, katsotaan...Totta kai olen jo googlettanut itselleni diagnoosin - kuivat ja vielä parantumattomat limakalvot. Tätä puolsi hoitajakin. Kävin sitten ostamassa maitohappobakteereita ja karpalokapseleita. Ja nyt päässä soi koko ajan TOHTORI TOLOSEEN TERVEYSTUOTTEET...

P.S. Tämä ei ollut maksettu mainos.

Kuvan lainasin täältä

Ihmeellinen internet

Kello on yksi yöllä, ja suunnittelin käyväni nukkumaan jo puolitoista tuntia sitten. Sitten tein sen taas.

Olen oputtoman utelias ja kiinnostunut toisista ihmisistä. Kaverini moittivat joskus, ettei minulle voi kertoa aukollista tarinaa, koska alan tivata lisää yksityiskohtia ja kysymyksiä, joihin heillä ei ole vastauksia.  Teen sitä kai siksi että kokoan ihmiset päässäni pieninä palasina, rakennan ja puran, kunnes uskon ymmärtäväni ihmistä ja hänen ajatusmaailmaansa. Silloin tällöin palaset eivät loksahda kohdalleen millään. Eräänkin ihmisen olen tuntenut 8 vuotta ja puutteelliset palaset kiusaavat mieltäni vieläkin. En saa siltä rauhaa.

Olen siis kiinnostunut myös ihmisistä, jotka eivät joko kuulu elämääni enää tai eivät ole koskaan varsinaisesti kuuluneetkaan, jos kuvani heistä on vaillinainen. Mutta koska todellista yhteyttä välillämme ei enää ole, en välttämättä voi kysyä heiltä henkilökohtaisesti mitään. Somelta ja Googlelta voin kyllä tiedustella mielin määrin.

Mistä pääsemmekin tähän hetkeen...

Ihmeellinen on internet ja uteliaalle ihmiselle suunnilleen sama asia kuin tupakka nikotiiniriippuvaiselle. Viime päivinä netti on varastanut yöuniani, mutta myös kertonut, että:

• Ensimmäinen poikaystäväni asuu yhdessä tyttöystävänsä kanssa. Eniro tarjoaisi tarkan osoitteenkin. Tämän googlasin ajankuluksi.
• Tyly opettaja eräältä kurssilta todellakin on naimisissa, mutta liitto on tuore. Halusin tietää lisää ihmisestä, joka vaikutti turhan itsetietoiselta.
• Ystäväni äidillä on vankka fanijoukko Youtubessa, vaikka hän ei somea käytä. Olen utelias.
•  Google on säilyttänyt kuvia minusta, joita ei pitäisi enää netissä olla olemassakaan. Mutta eihän täältä voi pyyhkiä jälkiään... Tarkisin, mitä muut halutessaan saavat tietää minusta 

Huoh. Ennen vanhaan ihmiset olivat huolissaan siitä, että kaikkitietävä jumala tuomitsee heidät synnistä. Nyt pelätään, millaisen jäljen jätämme itsestämme Googleen. Ja niin kauan ku
n on liikkeellä kaltaisiani stalkkereita on syytäkin pelätä.

Loppuun ihan ajatuksena: kolme suurta ajattelijaa, Kungfutse, Sokrates ja Kristus eivät jättäneet itsestään mitään jälkipolville. Heidän sanomisiaan kirjasivat ylös toiset. En kerro keneltä ajatuksen kuulin, koska hän ei toivo ikuista internetjälkeä itsestään.

Erään neurootikon tunnustuksia

On paljon asioita, joita en voi sietää ilman pätevää syytä. Vihaan esimerkiksi ääniä, jotka syntyvät, kun joku:

• raapii päätään
• näpertelee/viilaa kynsiään tai
• kaapii aterimella keraamista astiaa

Minua ällöttää nähdä, kun joku

• syö kynsiään tai
• mitä tahansa oletettavasti likaista, kuten bussikorttia

En pidä siitä, kun joku koskettaa:

• napaani
• käsivarteni ulkosyrjää tietystä kohdasta
• lihasjumejani (pieniä "palluroita" selässäni)

Minua ällöttää ajatuskin siitä, kun:

• viikkaan vastapestyä pyykkiä ja kuivat sormeni tarttuvat karheisiin vaatteisiin
• syön ja haarukka hioutuu vahingossa hammastani vasten
• kynteni hankaa sormenpäiden uria vasten 

Kaikkein ällöttävintä neuroosiani en osaa edes oikein selittää. Se johtuu varmaankin likinäköisyydestäni ja toisaalta symmetrian kaipuusta. Äidilläni on tapana pitää ruokapöydällään kahta pitkää kynttilää pöydän kummassakin päässä. Istuessani ruokapöydän ääressä näen samaan aikaan kauempana istuvat ihmiset ja edessäni lepattavan liekin. En voi sietää sitä ärsykettä, liekkiä, ihmisen ja itseni välissä ilman silmälaseja. En tiedä miksi. Myös ajatus siitä, että tuijottelisin taivaalle ja yrittäisin laskea sen tähdet, on todella epämiellyttävä. 

Millaisia neurooseja teillä on?

Sauvakävelyä ja purkkiin pissaamista

Tammikuussa kulutin terveydenhuollon palveluja enemmän kuin aiempina opiskeluvuosina yhteensä. Hammaslääkärin ja fysioterapeutin lisäksi juoksin laboratoriossa antamassa virtsanäytteitä lievähkön mutta kiusallisen tulehduksen vuoksi. Asioidessani apteekissa kolmatta kertaa viikon sisään kävi kieltämättä mielessäni, että missäs kymmenissä sitä nyt taas ollaankaan. Onneksi päiviä ovat piristäneet avuliaat hoitajat ja savonmurteellaan sydämeni valloittanut farmaseutti.

Sarjassamme älä aliarvioi piristävien sukkien vaikutusta liikuntasuoritukseen.

Eilen kuulin fysioterapeutilta hyviä uutisia. Selkäni on erikoinen, mutta normaali. Vaikka röntgenkuva paljasti pieniä skolioosin tapaisia muutoksia selässäni, olivat ne miltei mitättömiä. "Nyt et uhraa elämästäsi enää hetkeäkään näiden asioiden murehtimiseen, vaan hoidat itseäsi niin kuin tähänkin asti ja kävelet selkä suorassa, ylpeänä omasta tavaramerkistäsi", hän kehotti tarkoittaen tavaramerkillä selkärankaani, jonka nikamat näkyvät selvästi ihon alta.

Sauvakävely muutaman kerran viikossa ja sitä tukeva lihaskuntoharjoittelu onkin pitänyt pääkivut ja raajojen puutumiset hyvin kurissa. Paitsi viime viikolla, kun jätin liikunnan kokonaan tuon ah-niin-ihanan virtsatietulehduksen vuoksi.  Ja voin kertoa, ettei keho kiitä.

Onni onnettomuudessa etten osaa hävetä intiimiongelmistakaan puhumista tuntemattomien kanssa. Kerran yläasteella marssin terveydenhoitajan luokse kondomipaketti kädessä kysyäkseni mistä tietää, ovatko ne menneet vanhaksi tai jotakin muuta yhtä järkevää. Avauduin ja kyselin enemmänkin, mutta yksityiskohdat olen armeliaasti unohtanut.  

P.S.  Olen aika varma, että läheiseni toivovat salaa minun sensuroivan edes osan informaatiotulvastani heidän seurassaan. 

P.P.S Irvistän otsikolleni itsekin. 

Mietteitä muumimukeista

Muumikeräilijät haalivat mukeja ja kippoja myydäkseen ne myöhemmin moninkertaisella hinnalla. Minä suhtaudun muumiastioihini kuin Roope Ankka rahoihinsa: muistan jokaisen mukini tarinan, enkä todellakaan aio luopua niistä. Taikauskoisena käytän mukeja myös ennustaakseni päivän kulkua: pirteätä Pikku Myytä aneemisena maanantaiaamuna ja punastelevaa Mymmeliä leppoisana lauantaina.

Muumimamma astui ovesta sisään, kun täytin 18. Silloin uusi poikaystäväni K oli ilmeisesti pannut merkille muumifiksaationi ja siitä lähtien olen saanut nauttia mieleisistä syntymäpäivä- ja joululahjoista.

Itämeri-mukin ostin itselleni ylioppilaskirjoitusten päättymisen aikoihin. Se oli lukiolaisen lompakolle kallis, mutta ikuinen muisto ponnistuksistani. Äidinkielen esseekoe, onneksi olen sinut unohtanut. 

Viimeinen muki on rakkain, mutta en muista sen virallista nimeä. Sen kolhiintuneilta reunoilta on hörpitty kuumaa kaakaota litroittain, tuoreita sämpylöitä ja Don Rosan sarjakuvia ahmien. Eilen se muutti lapsuudenkodista minun hyllyyni. (Siitäkin huolimatta, että kuulleessaan näiden hinnan huuto.netissä setelinkuvat kiiluivat äitini silmissä.)

"Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.´
- Nuuskamuikkunen

Anteeksi Muikkunen, mutta tällä kertaa olen kanssasi eri mieltä. Haluan sukeltaa niissä kuin pyöriäinen, möyriä kuin myyrä, kylpeä mukisateessa! Eiku...