Turhautumisia

Kumpi on pahempaa?

Se, ettet luota omiin kykyihisi 

VAI

Se, ettei joku muu luota niihin?
 

Nuorena naisena olen tottunut siihen, että ihmiset suhtautuvat minuun aluksi epäröiden. Kopisevat korot ja kirkkaanpunainen huulipuna tuskin auttavat asiaa. (Tänään haastateltavani vertasi elämänkokemuksen puutetta siihen, kuinka elämä pyörii huulten maalaamisen ympärillä. Minä ja minun huuleni reagoivat kritiikkiin hymyillen)

Olen hyvin tietoinen omista vahvuuksistani ja puutteistani. Tiedän olevani nuori ja kokematon. Tiedän, etten tunne tarpeeksi politiikkaa tai ole kyllin röyhkeä.  Ennen kaikkea tiedän sen, etten tiedä juuri mitään. Mikäs sen turhauttavampaa kuin opiskella vuosikausia vain huomatakseen sen.

Käytän kohtuuttoman paljon aikaa sen miettimiseen, mitä ihmiset ajattelevat minusta. Pahin pelkoni on tuottaa ihmisille pettymys. Koska pelko on niin suuri, en uskalla edes yrittää.

Kaiken lisäksi työyhteisössäni asuu itse herra itsevarmuus. Herra itsevarmuus ei kyseenalaista itseään. Hän haalii haastavimmat jutut kontilleen ennen kuin ehdin edes harkita, uskaltaisinko minäkin. Samaan aikaan kun herra itsevarmuus vie parhaat jutut päältä minä käyn päässäni läpi kaikkia mahdollisia tapoja, joilla voisin niissä epäonnistua. Kun huomaan huolteni olevan turhia, on jo liian myöhäistä.

Tänään minulle sitten tarjottiin suurta vastuuta. Minä panikoin, kuinkas muuten. Ehdotin toista työkaveriani, joka tuntee asiaa paremmin. Sanoin kuitenkin, että enköhän minäkin siihen pystyisi ja teen sen totta kai, jos tuo toinen ei. 

Maailma on täynnä pyrkyreitä ja niitä, jotka vievät parhaat päältä. Kuinka monta hyvää juttua aion antaa mennä ohi vain siksi, että pelkään? Olisi korkea aika alkaa uskoa kykyihinsä ja ottaa riskejä.

Silläkin uhalla, että epäonnistun.