Syksyn tulon haistaa jo viikkoja ennen ruskaa ja kirpeitä aamuja. Sen tuoksua voisi yrittää kuvailla yhtä nokkelasti kuin viinejä, mutta minulle se on kuin salaa kaivattu. Mahanpohjassa kihelmöi ja jännittää. Joskus tuntuu siltä, että vuodenajat eivät ole Maan akselin heilahteluja vaan tunnetiloja. Minä rakastan syksyä ja kaikkea, mistä se minua muistuttaa.
Muistan ihmisiä, joiden olen tiennyt alusta asti katoavan elämästäni ennen kevättä. Surullisen kuuluisia ja komedianomaisia "rakkaustarinoita". Tähtien valaisemia öinä olen tehnyt asioita, joita ei olisi pitänyt tehdä. Sanonut liikaa ja sanonut liian vähän. Palellut, pettynyt, pettänyt ja elänyt enemmän kuin koskaan. Sanat, tunteet, kaikki on voimakkaampaa vuodenaikana, jona valo ja lämpö muistuttavat ihmistä siitä, mistä hän jää paitsi.
Aina toitotetaan siitä, kuinka kevät saa hormonit hyrräämään. Syksyn tarjoama, melankolian kyllästämä pako pimeyteen on paljon romanttisempaa. Minun surkuhupaisassa parisuhdehistoriassani kevät on ollut lopun alkua, turhaa vatvomista, mahdottoman jäämistä mahdottomaksi. En ole yllättynyt siitä, että rakastumisen lisäksi eroaminen on yleistä keväisin. Ehkä luonnon herääminen eloon muistuttaa kaunistelemattomasti siitä, mitä ihminen on ja millaisen elämän hän on itselleen rakentanut.
Syksy on lupa olla hullu ja lapsellinen. Sen varjoissa saa kertoa sellaisiakin tarinoita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Minä potkin vaahteranlehtiä ja haaveilen keltaisesta sateenvarjosta. Syksyisin suukot maistuvat paremmalta.
Vaikkei K sitä uskokaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti