Sitruunat tietävät siivousta

Syksy <3

Tänään tässä kaksiossa nukkuvat tänään paitsi minä, myös äitini ja kaksi nuorempaa sisarustani.  Tuntuu oudolta olla emäntänä omalle perheelle.  Olen taloudenpitäjänä ailahtelevainen, joissakin asioissa jämpti mutta useimmissa huoleton. Saa nähdä, säästytäänkö täällä slaageilta ja pysyvätkö möröt kaapeissa. Tässä tapauksessa möröt = vaatteeni, joiden viikkaamisen suhteen olen jokseenkin vapaamielinen.

"Jätä minullekin jotain siivottavaa", pyysi äitini. Eikä tarvitse kahdesti pyytää!

Olin muuten pettynyt huomatessani, ettei kaupoissa enää myydä niitä en-osaa-päättää-minkä-värinen-olisin -pölyhuiskia. Entinen siivooja minussa himoaa kunnon työvälineitä, moppeja ja mattomikkoa! Imurointi on vähintäänkin ikävystyttävää, pölyjä pyyhkiessään voi sentään kuvitella olevansa ranskalainen sisäkkö 50-luvun rikoselokuvassa...








Ehdottoman välttämättömän ehdottoman välttämätöntä on myös eeppisen musiikin kuunteleminen siivotessa. (Tämä tosin hidastaa prosessia, koska pysähdyn vähän väliä peilin eteen leikkimään Santtu-Matias Rouvalia).  Hiusteni puolesta menisin hänen salaisesta sisarestaan milloin vain nimimerkillä pese hiuksesi ja mene niitä harjaamatta nukkumaan.

On terästäydyttävä. Tarvitsen deadlinen. Eikös Finlandia ole noin 7 minuuttia pitkä?

Villakoirat, aikanne on koittanut!






Seuraa viikon näin teen elämästäni hauskempaa: sitruunanmehu ja leivinjauhe reagoivat hassusti keskenään. Ja puhdistavat tiskialtaan tehokkaasti!

  





 

Ei-pilleri

Aamulehti otsikoi tänään aavistuksen skandaalinhakuisesti "viimeisimmästä e-pillereiden uhrista", 32-vuotiaasta naisesta, joka kuoli keuhkoveritulppaan. Suomen lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimean haittavaikutusrekisterissä tapauksia on tällä hetkellä 17.

Minä, luulotautisten ja ennakkoluuloisten kruunaamaton kuningatar, en ole yllättynyt.

Aloitin e-pillereiden syönnin epäonnisten vaihtoehtokokeilujen jälkeen syksyllä 2011. Reagoin herkästi hormonaaliseen ehkäisyyn, joten minulle suositeltiin erityisen matalahormonipitoista Yasminellea.  Söin niitä tyytyväisenä puolitoista vuotta ennen kuin kaverin esimerkin rohkaisemana päätin lopettaa.

Uskon länsimaiseen lääketieteeseen ja luotan lääkäreihin. Uskon myös, että on hirvittävästi asioita, joita ei ole tutkittu tarpeeksi ja joita emme koskaan tule täysin ymmärtämään. Kuukautiskierron säätely on kehon luonnolliseen toimintaan kajoamista kemiallisesti, ja se ajatus epäilytti minua. Pidin pillereiden käytön tuomista eduista, kuten kuukautisten säätelystä ja ehkäisyn huolettomuudesta, mutta kun nyt muistelen sitä puoltatoistavuotta jona pillereitä söin, en muista  mitään. Se on vain tasaisen harmaata usvaa, paiskottuja ovia ja lenteleviä tavaroita, perättömiä uhkauksia ja aikaa,  jolloin mikään ei tuntunut miltään. Joka toinen päivä halusin erota ja aloittaa alusta jossakin muualla, joka toinen istua sylissä koko päivän. En tuntenut itseäni ja useat riidat päättyivätkin itkuiseen kuiskaukseen: miksi minusta on tullut tällainen ämmä?

Sitten lopetin. Meni viikko,  meni kuukausi. Talvi vaihtui kevääksi, kevät kesäksi ja kesä syksyksi. Vähitellen huomasin taas olevani se ihminen, joka osaa välillä nauraakin.

En väitä pillereiden syönnin aiheuttaneen alakuloani. En lopettanut niiden syöntiä veritulppariskinkään vuoksi. Maalaisjärjellä ajattelin vain, että ehkä kehon on parasta hoitaa asiansa niin kuin luonto on ne tarkoittanut ilman sen kummempia hippilausuntoja.

Ja tunnen itseni onnellisemmaksi kuin kahteen vuoteen.      



 

Alitajuntani yökino

Ihmeellinen on ihmismieli. Toiset eivät muista uniaan lainkaan, minä havahduin viime yönä jälleen siihen, että näen samaa unta jo toista kertaa. 

Uneni on B-luokan romanttinen komedia päätähtenään upeakroppainen Jennifer Aniston. Aniston on varakas vaimo, jonka päivät kuluvat hulppeassa kartanossa lähinnä joogaamalla yhdessä aviomiehensä kanssa. Syystä tai toisesta päälle päin onnelliselta vaikuttava avioliitto kariutuu, ja Anistonin esittämä hahmo päättää lähteä etsimään elämänsä tarkoitusta Sveitsistä.

Pienessä, järven rannalla sijaitsevassa sveitsiläiskylässä naisen kauneus kyllä huomataan. Aniston etsii itseään kokeilemalla mm. laitesukellusta järvessä. (Tämän kyseisen kohtauksen kohdalla muistin nähneeni "elokuvan" aiemminkin, koska minua alkaa ärsyttää kyläläismiesten kuolaus sukelluspukuisen Anistonin perään). Pikkuveneissään kalastavat miehet eivät saa silmiään irti neitokaisesta, ei myöskään kylän tavoitelluin poikamies, joka on muuten erehdyttävästi Matthew McConaugheyn näköinen. Loput voimme arvata, eikä unikaan tästä pidemmälle jatku.

Tällaisen halvan budjetin rakkausrainan aivoni ovat tarjonneet minulle jo kahtena yönä. Pidän kuitenkin kiinni tekijänoikeuksistani, mikäli tämä alitajunnan aivo-oksennus päätyy joskus valkokankaalle.

P.S. Joku sanoi joskus, että Jennifer Anistonilla on yhtä suuri tunneskaala kuin lentopallo Wilsonilla Cast Awayssa. Kuinka surullista, ettei edes mielikuvitukseni riittänyt elävöittämään hänen näyttelijäntyötään.  

  

Haaveilen keltaisesta sateenvarjosta

Syksyn tulon haistaa jo viikkoja ennen ruskaa ja kirpeitä aamuja. Sen tuoksua voisi yrittää kuvailla yhtä nokkelasti kuin viinejä, mutta minulle se on kuin salaa kaivattu. Mahanpohjassa kihelmöi ja jännittää. Joskus tuntuu siltä, että vuodenajat eivät ole Maan akselin heilahteluja vaan tunnetiloja. Minä rakastan syksyä ja kaikkea, mistä se minua muistuttaa.

Muistan ihmisiä, joiden olen tiennyt alusta asti katoavan elämästäni ennen kevättä. Surullisen kuuluisia ja komedianomaisia "rakkaustarinoita". Tähtien valaisemia öinä olen tehnyt asioita, joita ei olisi pitänyt tehdä. Sanonut liikaa ja sanonut liian vähän. Palellut, pettynyt, pettänyt ja elänyt enemmän kuin koskaan. Sanat, tunteet, kaikki on voimakkaampaa vuodenaikana, jona valo ja lämpö muistuttavat ihmistä siitä, mistä hän jää paitsi.  

Aina toitotetaan siitä, kuinka kevät saa hormonit hyrräämään. Syksyn tarjoama, melankolian kyllästämä pako pimeyteen on paljon romanttisempaa. Minun surkuhupaisassa parisuhdehistoriassani kevät on ollut lopun alkua, turhaa vatvomista, mahdottoman jäämistä mahdottomaksi. En ole yllättynyt siitä, että rakastumisen lisäksi eroaminen on yleistä keväisin. Ehkä luonnon herääminen eloon muistuttaa kaunistelemattomasti siitä, mitä ihminen on ja millaisen elämän hän on itselleen rakentanut
.

Syksy on lupa olla hullu ja lapsellinen. Sen varjoissa saa kertoa sellaisiakin tarinoita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Minä potkin vaahteranlehtiä ja haaveilen keltaisesta sateenvarjosta. Syksyisin suukot maistuvat paremmalta.

Vaikkei K sitä uskokaan.    

   

Turhautumisia

Kumpi on pahempaa?

Se, ettet luota omiin kykyihisi 

VAI

Se, ettei joku muu luota niihin?
 

Nuorena naisena olen tottunut siihen, että ihmiset suhtautuvat minuun aluksi epäröiden. Kopisevat korot ja kirkkaanpunainen huulipuna tuskin auttavat asiaa. (Tänään haastateltavani vertasi elämänkokemuksen puutetta siihen, kuinka elämä pyörii huulten maalaamisen ympärillä. Minä ja minun huuleni reagoivat kritiikkiin hymyillen)

Olen hyvin tietoinen omista vahvuuksistani ja puutteistani. Tiedän olevani nuori ja kokematon. Tiedän, etten tunne tarpeeksi politiikkaa tai ole kyllin röyhkeä.  Ennen kaikkea tiedän sen, etten tiedä juuri mitään. Mikäs sen turhauttavampaa kuin opiskella vuosikausia vain huomatakseen sen.

Käytän kohtuuttoman paljon aikaa sen miettimiseen, mitä ihmiset ajattelevat minusta. Pahin pelkoni on tuottaa ihmisille pettymys. Koska pelko on niin suuri, en uskalla edes yrittää.

Kaiken lisäksi työyhteisössäni asuu itse herra itsevarmuus. Herra itsevarmuus ei kyseenalaista itseään. Hän haalii haastavimmat jutut kontilleen ennen kuin ehdin edes harkita, uskaltaisinko minäkin. Samaan aikaan kun herra itsevarmuus vie parhaat jutut päältä minä käyn päässäni läpi kaikkia mahdollisia tapoja, joilla voisin niissä epäonnistua. Kun huomaan huolteni olevan turhia, on jo liian myöhäistä.

Tänään minulle sitten tarjottiin suurta vastuuta. Minä panikoin, kuinkas muuten. Ehdotin toista työkaveriani, joka tuntee asiaa paremmin. Sanoin kuitenkin, että enköhän minäkin siihen pystyisi ja teen sen totta kai, jos tuo toinen ei. 

Maailma on täynnä pyrkyreitä ja niitä, jotka vievät parhaat päältä. Kuinka monta hyvää juttua aion antaa mennä ohi vain siksi, että pelkään? Olisi korkea aika alkaa uskoa kykyihinsä ja ottaa riskejä.

Silläkin uhalla, että epäonnistun. 





   

 

Bosch pelasti parisuhteen

Asun kotiamme kaikki viikot yksin, joten K ei ole paikalla, kun se tapahtuu. Se kaikki selittämätön kummallisuus, jota myös sotkuksi kutsutaan. Vaatteet valtaavat tuolit ja tasot. Roskakori uhkaa purra, jos tyhjennän sen. Tavarat sanovat viihtyvänsä lattialla, joten miksi korjata ne. Puhumattakaan tiskialtaassa ilakoivista likaisista astioista.

Tässä on jotakin, mihin samaistun...

Nuorempana olin siivouksen suhteen vielä nykyistäkin liberaalimpi. Pölyyn oli kiva kirjoittaa ja huoneen lattiaa peittävään vaatevuoreen hyvä heittäytyä makaamaan. Olin sisarusteni mielestä niin sotkuinen, ettei kukaan suostunut jakamaan huonetta kanssani. Vasta jälkeenpäin nolottaa muistella, millaiseen sikolättiin olen kutsunut ystäviä ja heiloja. 

Ja siitä päästäänkin tähän päivään...

Onneksi meistä kumpikaan ei ole Frendien Monica-tyylinen siivousnatsi. Tässä kämpässä eletään kuin pellossa yleensä niin kauan, kunnes minä en kestä enää. Olen siitä "ihana" ihminen, että kun  saan päähäni siivota, niin sitten myös siivotaan. Ja voilá, perheriita on valmis! Niskojen nakkeluun käy melkeinpä mikä vain lajittelemattomista pyykeistä kastelemattomiin kukkiin, mutta yksi aihe on aina ylitse muiden: En osaa edes arvioida niiden lukemattomien riitojen määrää, jotka ovat alkaneet tiskeistä. 

Tuli kuitenkin päivä, jona pieni perheemme täydentyi hartaasti odotetulla jäsenellä. Jäsenellä, jonka astuminen elämäämme vähensi riitelyä dramaattisesti. Kyseessä on rakastettu lapsemme Bosch. Astianpesukone, joka pelasti parisuhteen. Suosittelen tällaista perheenlisäystä lämpimästi muillekin.

P.S. Minulla saattaa olla taipumusta liioitteluun
P.P.S. Kuulin juuri järkyttävän uutisen. Boschin tiskikoneen valmistaja varoittaa, että vuosien 1999 ja 2005 välisenä aikana valmistetuissa koneissa on palovaara!

You've got to be kidding me!!!

Sarjakuvaruudut Tove Janssonin muumisarjakuvasta Kuvitteluleikki. 

Kauan eläköön mummola!

Eilen ajoin 80 kilometrin päähän mummolaan. Siltä varalta että hirvi hyppäisi eteeni kerroin  K:lle, mitä haluaisin soitettavan hautajaisissani. Tällä hetkellä se on Pähkinänsärkijäbaletin melodramaattinen Pas de deux. Niin elitististä. En ole edes tanssija. Mutta hei, en kuollut, joten on tässä aikaa vielä miettiä.

(Voin vain kuvitella, kuinka raskasta kanssani on elää.) 

Mummolassa kaikella on enemmän merkitystä. Ruoka on terveellisempää ja omasta maasta. Kahvi parempaa. Ilma puhtaampaa ja askel kevyt. Mummola on ollut minulle ja sisaruksilleni paikka, jonne vetäydymme kuin luostariin miettimään. Kun olemme jääneet kiinni alaikäisenä juomisesta. Kun seurustelusuhteissa on mennyt huonosti. Kun opiskeluun keskittyminen kaupungissa on ollut mahdotonta.

Mummilleni olen kertonut asioita, joita monikaan ei jakaisi isovanhempansa kanssa. (Hieman suodatettuina, tietenkin.) Seuralaisena isoäitini on erikoinen sekoitus Hyacinth Bucketia ("It's Bukée!!") ja Sohvanvaltaajien isoäitiä. Yhdessä hetkessä minua hyssytellään puutarhakeinussa uteliaiden naapureiden vuoksi ja toisessa mummi jakaa virtsarakon kiristyskokemuksensa estottomasti ruokapöydässä. Noh, mitäpä olin kiinnostunut raskauden aiheuttamista muutoksista isoäitini kehossa.

Friikki, friikimpi, minä.

Tietysti jätän kertomatta joitakin asioita hänen mielenrauhansa vuoksi. Etten ole syönyt vihanneksia moneen päivään. Että kotini on käytettyjen astioiden ja kaluttujen siipien luvattu maa. Että edellisetkin viinimarjat ovat vielä koskemattomina pakkasessa. Että käyn joskus Alkossa ja ostan kokonaisen viinipullon vain itselleni.

Toivon saavani nauttia vielä kauan siitä ylellisyydestä, että maailmassa on paikka, joka ei koskaan muutu. Paikka, jossa minut toivotetaan aina halauksessa tervetulleeksi. Paikka, jossa on pakko mennä aikaisin nukkumaan. Paikka, josta palatessa ei koskaan tarvitse käydä ruokaostoksilla.

Terveisin mitä ihmettä teen 30 omenalla.