Tarina ahdistuneesta Vilijonkasta huvittaa minua ja avopuolisoani suuresti, koska tunnistamme molemmat siitä minut ja minun jatkuvan, tarpeettoman ja naurettavan arkisen ahdistukseni.
"Kyllä minä tiedän mitä tästä tulee. Näin rauhallinen päivä tietää onnettomuutta."
Olen aivan hirmuinen huolehtija. Kun yksi stressi loppuu, tulee toinen tilalle. Ja jos sitäkään ei löydy, niin aivan varmasti uusi, vieläkin hirvittävämpi katastrofi on jo matkalla universumin toiselta laidalta luokseni. Jokin vielä arvaamaton, mutta vääjäämättömästi lähestyvä.
"Se, jota ei voi rukoilla, jonka kanssa ei voi keskustella, jota ei voi ymmärtää, jolta ei koskaan voi kysyä. Se, joka tulee mustan ikkunaruudun takaa, kaukaa tieltä, ulkoa mereltä ja kasvaa ja kasvaa ja jota ei koskaan näy ennen kuin on liian myöhäistä."
Minun ja Vilijonkan ahdistusta yhdistää myös toinen huvittava ja toisaalta voimaannuttava piirre. Kun onnettomuutemme viimein saapuu, tunnemme olomme käsittämättömän rauhalliseksi.
"Nyt se tapahtuu. Nyt käy huonosti. Vihdoinkin. Nyt minun ei tarvitse enää odottaa."
Uudessa työpaikassani joudun yllättäviin tilanteisiin, joissa en voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Aliarvioin itseni usein ja jännitän. Millaisia tehtäviä saan? Minkälaisia ihmisiä kohtaan? Onnistunko ollenkaan? Entä, jos kaikki, ihan kaikki menee pieleen?
Sittenpä sitä ei tarvitsisi enää odottaa. Sillä varmaa on, että mokaan jossakin vaiheessa. Se nyt vain kuuluu elämään.
Toivon, että muutaman kuukauden kuluttua olen muuttunut sellaiseksi Vilijonkaksi, kuin tämänkin tarinan Vilijonkka onnettomuutensa jälkeen:
"Maininki toisensa jälkeen vyöryi hänen ylitseen läpinäkyvän vihreänä. Sitten Vilijonkka nousi taas pinnalle aurinkoon ja sylki ja nauroi ja huusi ja tanssi mattoineen tyrskyissä."
Kunpa en ottaisi vastoinkäymisiä
niin kamalan vakavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti