On olemassa ihmisiä, jotka puhuvat koko ajan ja mieluiten itsestään. Ja jostakin syystä niitä ihmisiä on aivan käsittämättömän paljon.Jokainen ihminen nyt on hieman itsekeskeinen, siitä ei ole kyse. Pakko kai se on, kun itsemme kanssa joudumme elämämme elämään. Minäkin kirjoitan blogia omista tekemisistäni ja ajatuksistani, joten mikä minä olen saarnaamaan ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita vain itsestään?
Noh.
Ensinnäkin lukijakuntani on yhtä kuin minä ja korkeintaan puolisoni, ja toiseksi:
Minä kuuntelen ja pidän turpani kiinni silloin, kun minulle puhutaan. Olen kiinnostuneempi muiden ihmisten ajatuksista kuin omilla saavutuksillani rehentelystä. En tuo omaa osaamistani esiin milloin minkäkin aasinsillan kautta osoittaakseni toiselle erinomaisuuteni. Tiedostan sen, että maailmasta löytyy aina joku minua parempi. Ja se on ihan okei. Se ei tee minusta sen huonompaa.
Sitten on näitä toisia, jotka kerjäävät tunnustusta läsnäololleen koko ajan:
"Ai niin oonks mä kertonu et oon tehny sitäkin ja tätä ja ahahahha vitsi miten paljon mä oon saanut elämässäni aikaan vai mitä mieltä sä oot joo sori oot kyllä väärässä, mut hei älä huoli, kyllä sä joskus opit, mun ei tarvinnu opetella ku oon kato luonnonlahjakkuus ja kokenu ja muutenki ylenkatson kaikkee mikä on ristiriidassa mun paremmuuden kanssa mut hei älä turhaan kadehdi mua, mä voin kato neuvoa sua joskus jos ehdin, oon niin kiireinen"
Nöyryys. Siinä asia, jota itse kukin voisi tässä minäminä -maailmassa joskus harjoittaa. Ja laajentaa kiinnostustaan myös oman vyötärönmitan ulkopuolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti