Arkeni on taistelua pyörremyrskyjä vastaan

Särkänniemen huvipuistossa on Tornado-niminen vuoristorata. Vuodesta toiseen olen kuunnellut ihmisten kiljuntaa ja seurannut katseellani ensimmäistä syöksyä, jonka kerrotaan olevan pahin. Pelkään korkeita paikkoja, vauhtia ja silmukoita, joihin ei voi varautua.

Suunnitellessamme kesäistä retkeä Särkänniemeen varoittelin puoliskoani jo etukäteen.
- Entä, jos en uskallakaan tulla Tornadoon?
- Ei sun tarvitse tehdä mitään, mitä et uskalla, puolisoni vastasi.

Ja siinä samassa ymmärsin, että totta helvetissä täytyy!

Minä olen siinä mielessä äärettömän vaikeasti ymmärrettävä ihminen, että tavalliset asiat ovat minulle joskus käsittämättömän vaikeita. Mennä jumppatunnille, jonka sisältöä en tiedä etukäteen. Lähteä noin vain ajamaan tietämättä tarkalleen minne. Olen kontollifriikki, enkä ylpeä siitä.

Minun täytyy saada suunnitella ja tehdä varasuunnitelmia. Varautua jokaiseen yllättävään käänteeseen. Voinko lähteä tunnilta kesken, jos kuntoni ei kestä? Minne pysäytän autoni, jos huomaan olevani eksyksissä? Tällaiset ajatukset ovat monelle (toivottavasti) absurdeja, mutta minulle arkipäivää.

Siksi hyppääminen Tornadon vietäväksi edustaa kaikkea sitä, minkä tekemistä pelkään. Antautua tuntemattoman armoille ja luottaa siihen, että selviän.

Päivä kului ja totuttelin itseäni ajatukseen. Olenko luuseri, jos en uskalla? Nauttisinko siitä siltikään? Onko tyhmää tehdä jotakin vain näyttääkseen muille? Onko parempi haluta todistaa jotakin itselleen?

Lopulta antauduin pyörremyrskyn vietäväksi. En kuitenkaan Tornadon, vaan itselleni uuden, ihmeellisen ja pelottavan Trombin. Ehkä tärkeintä ei ole se, mitä saa aikaan, vaan se, että ylipäätää  uskaltaa ylittää itsensä. Tehdä jotakin, minkä tekemistä pelkää.