Muumipeikko, kai me nousemme aamulla ylös?

Muumipeikko: No, me heräsimme tänään.
Pikku Myy: Mutta me emme tiedä huomisesta. 
Muumipeikko: Emme tietenkään. Siksi onkin tavattoman mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu.

Näin muumimaisen filosofisesti alkoi minun aamuni, kun pakenin hetkeksi Muumilaaksoon ennen vastuuta ja velvollisuuksia.

Äiti sanoo, että aloin katsoa muumeja heti opittuani istumaan. Enkä näköjään ole vieläkään, päälle parikymppisenä lopettanut. Muumit ovat minulle jotakin pysyvää ja turvallista lapsuudesta. Jos kaikki menee päin persettä, voin ainakin katsoa muumeja ja paistaa sämpylöitä.

 Otin Muumipeikon neuvosta vaarin ja päätin olla stressaamatta yhtään mistään. Ja oho, kaikki meni hyvin. En usko ihmisten pohjimmiltaan koskaan muuttuvan, mutta ehkä pikkuhiljaa kasvan ulos tästä ylihuolehtimisesta ja säästän itseni stressin aiheuttamalta ennenaikaiselta kuolemalta.

Huvitti myös tuo Pikku Myyn alun huolestunut "kai me nousemme aamulla ylös", koska tällainen neurootikko tarkistaa herätyskellonsa joka ilta noin kolme kertaa.

Lainaukset Muumilaakson tarinoita osasta 22, Talven vieraita.  

Uskon muumimukien ennustavan päivän kulun. Tässä toiveissa siis kiva päivä. Huulipunatahrat included.

 

En tykkää Tarantinosta ja muita sosiaalisia itsemurhia

Aina silloin tällöin joku ottaa  asian  esille. Olen hiljaa ja toivon, ettei minulta kysytä mitään. Turha toivo.

 "Siis miten niin et tykkää Quentin Tarantinon elokuvista?!!"
 No kun en vaan tykkää.

Useimpien Tarantinofanien seurassa kaivan näin verta nenästäni. Epäuskoisen silmien pyörittelyn jälkeen minut lokeroidaan välittömästi. (Tosin väitän, että jotkut saavat siitä suurta nautintoa saadessaan osoittaa minulle kuinka harmaan persoonaton olen, kun en vaan tajua.) Mutisen vastaukseksi jotakin tyhjänpäiväisestä dialogista ja väkivallalla mässäilystä. Ei vain kiinnosta. Minut teilataan ulkoaopituin hienostosanoin ja parilla leffatermillä.

Toki Tarantinon tuntemus on jäänyt kohdallani hieman torsoksi. Olen nähnyt vain Pulp fictionin, Kunniattomat paskiaiset ja osittaisia pätkiä Kill Bill -leffoista. Mutta silti. Kun en tykkää niin en tykkää. Miksi se tulee ihmisille aina niin suurena järkytyksenä? Tykätköön Tarantinosta vaikka talitintit, ei se ole minulta pois.

Tunnen valitettavasti ihmisiä, joiden musa - tai leffamaku perustuu siihen, että tämä on erikoista ja tätä ei kukaan muu kuuntele, jos siis kuuntelen tätä se tekee minusta mielenkiintoisen ja omaperäisen. Sellaisia, joiden mielestä massakulttuuria kuluttavat ovat persoonattomia teinejä, taviksia, tai muun sellaisen kuvitellun ihmisryhmän jäseniä, joihin he eivät halua lukeutua. Tietyissä yliopistopiireissä Tarantinosta tykkäämättömyys on sosiaalinen itsemurha.

Toivon todellakin, että tämä kuuluu vaan parikymppisten elämään. Aikaan, jolloin kaikki tietävät kaikesta kaiken, En jaksaisi enää vanhainkodissa tapella tällaisista asioista.

PAITSI ETTÄ nythän minä toisinajattelijana olen "ainoa omaperäinen". Muahahaa, vapiskaa hipsterit, hukutte kohta massaan!
   

Haluatko tietää, kuinka erinomainen olen? Ei se mitään, kerron sen silti.

On olemassa ihmisiä, jotka puhuvat koko ajan ja mieluiten itsestään. Ja jostakin syystä niitä ihmisiä on aivan käsittämättömän paljon.

Jokainen ihminen nyt on hieman itsekeskeinen, siitä ei ole kyse. Pakko kai se on, kun itsemme kanssa joudumme elämämme elämään. Minäkin kirjoitan blogia omista tekemisistäni ja ajatuksistani, joten mikä minä olen saarnaamaan ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita vain itsestään?

Noh.

Ensinnäkin lukijakuntani on yhtä kuin minä ja korkeintaan puolisoni, ja toiseksi:


Minä kuuntelen ja pidän turpani kiinni silloin, kun minulle puhutaan. Olen kiinnostuneempi muiden ihmisten ajatuksista kuin omilla saavutuksillani rehentelystä. En tuo omaa osaamistani esiin milloin minkäkin aasinsillan kautta osoittaakseni toiselle erinomaisuuteni. Tiedostan sen, että maailmasta löytyy aina joku minua parempi. Ja se on ihan okei. Se ei tee minusta sen huonompaa. 

 Sitten on näitä toisia, jotka kerjäävät tunnustusta läsnäololleen koko ajan:
 


"Ai niin oonks mä kertonu  et oon tehny sitäkin ja tätä ja ahahahha vitsi miten paljon mä oon saanut elämässäni aikaan  vai mitä mieltä sä oot joo sori oot kyllä väärässä, mut hei älä huoli, kyllä sä joskus opit, mun ei tarvinnu opetella ku oon kato luonnonlahjakkuus ja kokenu ja muutenki ylenkatson kaikkee mikä on ristiriidassa mun paremmuuden kanssa mut hei älä turhaan kadehdi mua, mä voin kato neuvoa sua joskus jos ehdin, oon niin kiireinen"



 Nöyryys. Siinä asia, jota itse kukin voisi tässä minäminä -maailmassa joskus harjoittaa. Ja laajentaa kiinnostustaan myös oman vyötärönmitan ulkopuolelle.  
 

Sadepäivän "iloja"

Kun television täyttää MM-kisojen maratoonarit, on opiskelijan aika aloittaa omansa. Sen nimi on liian paljon opittavaa ja liian vähän aikaa. Tenttikirjan sivuja 533, aikaa kaksi viikkoa. Motivaatio nolla.




Aikaahan ei ollut kuin koko kesä.

Kotona tenttiin lukeminen on tunnetusti maailman huonoin idea. Valitettavasti olen liian laiska lähteäkseni hakemaan hermionemaista lukuintoa yliopistoltakaan. Onneksi on lasitettu parveke. Ja viltti. Ja tänään paistettua juusto-oliivileipää.
 













 Ja sitten se diskurssi. En vieläkään, vieläkään ymmärrä mitä se tarkoittaa!

Olen vakuuttunut, että kirjatentit voi läpäistä lukemalla jokaisesta tekstikappaleesta vain ensimmäisen ja viimeisen virkkeen. Testattu on. 

Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin

Ahdistus ja pelko ovat hyvin lähellä toisiaan. Sanotaan, että pelko kohdistuu johonkin konkreettiseen, mutta ahdistus voi olla määrittelemätöntä tuskaa. Sellaista, mitä Vilijonkka koki Tove Janssonin Näkymätön lapsi -romaanin tarinassa Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin. 

Tarina ahdistuneesta Vilijonkasta huvittaa minua ja avopuolisoani suuresti, koska tunnistamme molemmat siitä minut ja minun jatkuvan, tarpeettoman ja naurettavan arkisen ahdistukseni. 

"Kyllä minä tiedän mitä tästä tulee. Näin rauhallinen päivä tietää onnettomuutta."

Olen aivan hirmuinen huolehtija. Kun yksi stressi loppuu, tulee toinen tilalle. Ja jos sitäkään ei löydy, niin aivan varmasti uusi, vieläkin hirvittävämpi katastrofi on jo matkalla universumin toiselta laidalta luokseni. Jokin vielä arvaamaton, mutta vääjäämättömästi lähestyvä.
 
"Se, jota ei voi rukoilla, jonka kanssa ei voi keskustella, jota ei voi ymmärtää, jolta ei koskaan voi kysyä. Se, joka tulee mustan ikkunaruudun takaa, kaukaa tieltä, ulkoa mereltä ja kasvaa ja kasvaa ja jota ei koskaan näy ennen kuin on liian myöhäistä."

Minun ja Vilijonkan ahdistusta yhdistää myös toinen huvittava ja toisaalta voimaannuttava piirre. Kun onnettomuutemme viimein saapuu, tunnemme olomme käsittämättömän rauhalliseksi.

"Nyt se tapahtuu. Nyt käy huonosti. Vihdoinkin. Nyt minun ei tarvitse enää odottaa."

Uudessa työpaikassani joudun yllättäviin tilanteisiin, joissa en voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Aliarvioin itseni usein ja jännitän. Millaisia tehtäviä saan? Minkälaisia ihmisiä kohtaan? Onnistunko ollenkaan? Entä, jos kaikki, ihan kaikki menee pieleen?

Sittenpä sitä ei tarvitsisi enää odottaa. Sillä varmaa on, että mokaan jossakin vaiheessa. Se nyt vain kuuluu elämään.


 Toivon, että muutaman kuukauden kuluttua olen muuttunut sellaiseksi Vilijonkaksi, kuin tämänkin tarinan Vilijonkka onnettomuutensa jälkeen:

"Maininki toisensa jälkeen vyöryi hänen ylitseen läpinäkyvän vihreänä. Sitten Vilijonkka nousi taas pinnalle aurinkoon ja sylki ja nauroi ja huusi ja tanssi mattoineen tyrskyissä." 

Kunpa en ottaisi vastoinkäymisiä
niin kamalan vakavasti.

 

Arkeni on taistelua pyörremyrskyjä vastaan

Särkänniemen huvipuistossa on Tornado-niminen vuoristorata. Vuodesta toiseen olen kuunnellut ihmisten kiljuntaa ja seurannut katseellani ensimmäistä syöksyä, jonka kerrotaan olevan pahin. Pelkään korkeita paikkoja, vauhtia ja silmukoita, joihin ei voi varautua.

Suunnitellessamme kesäistä retkeä Särkänniemeen varoittelin puoliskoani jo etukäteen.
- Entä, jos en uskallakaan tulla Tornadoon?
- Ei sun tarvitse tehdä mitään, mitä et uskalla, puolisoni vastasi.

Ja siinä samassa ymmärsin, että totta helvetissä täytyy!

Minä olen siinä mielessä äärettömän vaikeasti ymmärrettävä ihminen, että tavalliset asiat ovat minulle joskus käsittämättömän vaikeita. Mennä jumppatunnille, jonka sisältöä en tiedä etukäteen. Lähteä noin vain ajamaan tietämättä tarkalleen minne. Olen kontollifriikki, enkä ylpeä siitä.

Minun täytyy saada suunnitella ja tehdä varasuunnitelmia. Varautua jokaiseen yllättävään käänteeseen. Voinko lähteä tunnilta kesken, jos kuntoni ei kestä? Minne pysäytän autoni, jos huomaan olevani eksyksissä? Tällaiset ajatukset ovat monelle (toivottavasti) absurdeja, mutta minulle arkipäivää.

Siksi hyppääminen Tornadon vietäväksi edustaa kaikkea sitä, minkä tekemistä pelkään. Antautua tuntemattoman armoille ja luottaa siihen, että selviän.

Päivä kului ja totuttelin itseäni ajatukseen. Olenko luuseri, jos en uskalla? Nauttisinko siitä siltikään? Onko tyhmää tehdä jotakin vain näyttääkseen muille? Onko parempi haluta todistaa jotakin itselleen?

Lopulta antauduin pyörremyrskyn vietäväksi. En kuitenkaan Tornadon, vaan itselleni uuden, ihmeellisen ja pelottavan Trombin. Ehkä tärkeintä ei ole se, mitä saa aikaan, vaan se, että ylipäätää  uskaltaa ylittää itsensä. Tehdä jotakin, minkä tekemistä pelkää.