Ilta, jona kohtasin Mörön

Olen usein miettinyt, miksi ajatus muumien Möröstä puistattaa vielä näin aikuisenakin. Muumikirjoissahan Mörkö on lähinnä harmiton hylkiö, sellainen, josta kukaan ei puhu ja jota kukaan ei kaipaa. Televisiosarjan Mörkökään ei riitä selittämään, miksi Mörkö vierailee vieläkin painajaisissani, koska sarjan myötä hahmo pehmenee. Näen unia Möröstä, mutta niissä se ei aina ole piirroshahmon kaltainen, vaan kasvoton uhka, kuin aavistus vaarasta. Muumilaakson tarinoiden mörköjaksoa katsellessakin pelottavin on hetki, jolloin ei vielä tiedä, mitä tai ketä oikeastaan pelkää. Onko Mörössä jotakin sellaista pimeyttä, jota voi löytää todellisesta elämästä?   

 Sitten eräänä iltana viime viikolla kävelin tavalliseen tapaan kotiin.  Lähellä kotiamme on alikulkutunneli, jonka aina alitan päästäkseni kotikadulleni nopeammin. Olen melko vainoharhainen ja yleensä vilkuilen tunnelissa ympärilleni. Sivusilmällä vilkaisten luulin tunnelia tyhjäksi ja ihmettelin askeleita, jotka alkoivat kuulua perässäni. Jokin oli vialla, koska hahmo tuli luonnottoman lähelle. Tuleeko se lähemmäs? Äsh,  olen taas vainoharhainen. Nolaan vain itseni ja toisen, jos nyt alan vilkuilla taakseni..., Alanko juosta, jos se tulee lähemmäs? Hemmetin korkokengät... 

Askeleet pysyivät perässäni, kiihdytin tai hidastin. Niitä säesti outo kahina, jolle en keksinyt selitystä.  Ylittäessäni kadun luonnottomasta kohdasta varmistuin siitä, että minua todella seurataan ja päätin teeskennellä, että lähin ovi on omani. Hahmo ei kadonnut minnekään. Mitä se oikein haluaa, miksei se tee mitään? Kun edes mielikuvitukseni ei riittänyt selittämään, mitä takanani oli, en voinut enää muuta kuin kääntyä. 

Tove Jansson kääntyy haudassaan, mutta Mörkö on se, joksi minä haluan sitä nimittää. Ja vaikka haluaisinkin, en uskomattoman huonon näkömuistini vuoksi edes osaisi kuvailla miehen ulkonäköä paremmin. Niin. Mies, Mörkö, oli  lipunut perässäni koko matkan ja oli ilmeisen mielissään siitä, että oli joku, jota seurata. Näin päättelin läpinäkyvästä muovipussista hahmon haarojen edessä. Nyt ymmärin myös  kahinan, jonka selittämiseen toivon lukijan mielikuvituksen riittävän. Vasta käännyttyäni Mörkö alkoi puhua,kysyi, mihin olen menossa.  

- Mä olen menossa kotiin, vastasin.

Tilanteessa oli kai jotakin niin järjetöntä, etten osannut edes valehdella.

Mörön tuijottaessa minua yhtä lasisesti kuin piirrossarjan esikuvansakin selvisin alkuhämmennyksestäni ja  aloin huutaa.  Katsoin sitä suoraan silmiin ja karjuin. En enää muista sanoja,  mutta viesti oli selkeä: häivy heti. Mörkö tuijotti liikahtamatta. Muovipussin kahina ei loppunut hetkeksikään. Todellisuudessa ehkä 30 sekuntia kestäneen mutta  ikuisuudelta tuntuneen huutamiseni päätteeksi Mörkö alkoi perääntyä. Varmaan kiihottaakseen itseään se sanoi vielä jotakin ällöttävää, (jolta lukijan säästän), ennen kuin kääntyi ja lipui pois.

Sanotaan, että möröt ovat vaarattomia. Haluavat vain näyttäytyä tai säikäyttää, eivätkä pohjimmiltaan tahdo pahaa. Ehkä Mörköni halusi tulla huomatuksi ja odotti siksi kärsivällisesti kääntymistäni, koskettamatta ja sanomatta sanaakaan. Tiedä häntä. En tiedä, oliko huutaminen viisasta enkä sitäkään, kiihottiko se seuraajaani entisestään.

"Ajatella, miten yksinäinen sellainen on, jota kaikki pelkäävät."

No pelätä voi ihan syystäkin! Jatkan elämääni entistä vainoharhaisempana ja vihaisena siitä, että vaikka maailman hatarimmat tuntomerkit olisivatkin johtaneet Mörköni löytymiseen, ei se olisi saanut muuta kuin sakot.