Romahdusvaara

Elän parhaillaan kieltämisvaihetta ja mielenkiinnolla odotan, milloin se päättyy.

Minä en jaksa kantaa yhtä raskaita kuormia kuin jotkut toiset. Jo ala-asteella otin hermolomaa päivän tai kaksi yleensä pari kertaa vuodessa. Ymmärtäväiset vanhemmat kuittasivat poissaoloni  flunssana. Pienestä pitäen olen myös murehtinut asioita etukäteen ja sortunut huolitaakkani alle säännöllisin väliajoin.

Lukiosta muistan erään aamun, jona meikkasin neljä kertaa. Bussipysäkille kiiruhtaessani erehdyin vilkaisemaan peiliin ja käännyin takaisin. Olin mielestäni liian ruma mennäkseni kouluun ja palasin itkien kotiin. Todellisuudessa naamani oli vain viimeinen huoli repussa, jossa kannoin silloin kahden itsetuhoisen ihmisen huolia omieni lisäksi. 

Viime yönä laskin nykyiset murheeni. Niitä on kaksitoista. Kaksitoista asiaa, jotka pitäisi tehdä seuraavan kahden päivän aikana. Ylimääräisiä projekteja, pakollisia projekteja, ikuisuusprojekteja... Ja minä kun olen yhden huolen ihminen - yksi projekti per päivä, kiitos! Olisin jo sortunut jos voisin, mutta ihmeellinen on ihmismieli: en anna itseni tiedostaa ahdinkoani, ennen kuin on turvallista romahtaa.

Syksyn mittaan olen oppinut suhtautumaan asioihin rennommin sitä mukaa, kun uudenlaisiin tilanteisiin  olen joutunut. Välillä olen ottanut aikalisän ja kieltäytynyt tehtävistä, joihin en ole ollut valmis. (Jälkeenpäin ajatellen harmittaa. Kyllä minäkin olisin osannut.) Olen oppinut mokaamaan ja unohtamaan asian samantien. Tiedän senkin, että suurin osa ahdistuksestani on itse aiheutettua ja täysin turhaa.

Vähemmän tärkeissä asioissa vitkastelen ja olen suurpiirteinen, mutta olen itse juttujeni ankarin arvostelija. En tyydy mihinkään, vaan työstän ja työstän. Aikaa kuluu, ja jonkin ajan kuluttua ahdistun siitä, kuinka paljon aikaa on kulunut. Työstän ja työstän, enkä ole tyytyväinen vieläkään. Ahdistun entistä enemmän. Tiedän haalineeni projekteja liikaa, mutten haluaisi luopua yhdestäkään.

Elän parhaillaan kieltämisvaihetta ja mielenkiinnolla odotan, milloin se päättyy.

Muumit pannaan

Viime päivinä  facebookissa on levinnyt laatujournalismin ilosanoma, Iltasanomien artikkeli 10 hyvää syytä kieltää Muumit . Perjantaina spekuloitiin myös siitä, pitäisikö Muumilaakson tarinoihin lisätä varoitusmerkintä tupakkatuotteiden käytöstä. Mitä nöyrimmin toivon, ettei kukaan asianosainen ole tosissaan.

Tässä taloudessa hilpeyttä ja hämmennystä herättää kylpyhuoneen oveen kiinnittämäni Muumilaakson kartta, tai "Karta över Mumindalen". (Ostin vahingossa ruotsinkielisen, mutta ei se mitään, sanavarastoani ovat jo rikastuttaneet arkielämässä hyvinkin tarpeelliset fraasit, kuten "Ensliga Bergen", "Hattifnattarnas ö" ja "rum för allt möjligt".)

Kukkahattutätimäisen järkytyksen sijasta vieraitani huvittavat kartan hauskat yksityiskohdat:

Muumipapan tupakkamaa. Huomaa Tiuhti ja Viuhti ja hieman vinksallaan olevat mittasuhteet.

Mammalla ja Papalla omat makuuhuoneet? Voimme vain arvailla, miksi.

 

Random-olento, jonka otaksun olevan Mörkö. 

  
 Möröstä puheenollen, ennustan kirkuvia otsikoita siitä, kuinka Muumilaakson tarinat rohkaisevat lapsia väkivaltaan. Muumipappahan uhkailee Mörköä pyssyllä, ai kamala!! 

Ilta, jona kohtasin Mörön

Olen usein miettinyt, miksi ajatus muumien Möröstä puistattaa vielä näin aikuisenakin. Muumikirjoissahan Mörkö on lähinnä harmiton hylkiö, sellainen, josta kukaan ei puhu ja jota kukaan ei kaipaa. Televisiosarjan Mörkökään ei riitä selittämään, miksi Mörkö vierailee vieläkin painajaisissani, koska sarjan myötä hahmo pehmenee. Näen unia Möröstä, mutta niissä se ei aina ole piirroshahmon kaltainen, vaan kasvoton uhka, kuin aavistus vaarasta. Muumilaakson tarinoiden mörköjaksoa katsellessakin pelottavin on hetki, jolloin ei vielä tiedä, mitä tai ketä oikeastaan pelkää. Onko Mörössä jotakin sellaista pimeyttä, jota voi löytää todellisesta elämästä?   

 Sitten eräänä iltana viime viikolla kävelin tavalliseen tapaan kotiin.  Lähellä kotiamme on alikulkutunneli, jonka aina alitan päästäkseni kotikadulleni nopeammin. Olen melko vainoharhainen ja yleensä vilkuilen tunnelissa ympärilleni. Sivusilmällä vilkaisten luulin tunnelia tyhjäksi ja ihmettelin askeleita, jotka alkoivat kuulua perässäni. Jokin oli vialla, koska hahmo tuli luonnottoman lähelle. Tuleeko se lähemmäs? Äsh,  olen taas vainoharhainen. Nolaan vain itseni ja toisen, jos nyt alan vilkuilla taakseni..., Alanko juosta, jos se tulee lähemmäs? Hemmetin korkokengät... 

Askeleet pysyivät perässäni, kiihdytin tai hidastin. Niitä säesti outo kahina, jolle en keksinyt selitystä.  Ylittäessäni kadun luonnottomasta kohdasta varmistuin siitä, että minua todella seurataan ja päätin teeskennellä, että lähin ovi on omani. Hahmo ei kadonnut minnekään. Mitä se oikein haluaa, miksei se tee mitään? Kun edes mielikuvitukseni ei riittänyt selittämään, mitä takanani oli, en voinut enää muuta kuin kääntyä. 

Tove Jansson kääntyy haudassaan, mutta Mörkö on se, joksi minä haluan sitä nimittää. Ja vaikka haluaisinkin, en uskomattoman huonon näkömuistini vuoksi edes osaisi kuvailla miehen ulkonäköä paremmin. Niin. Mies, Mörkö, oli  lipunut perässäni koko matkan ja oli ilmeisen mielissään siitä, että oli joku, jota seurata. Näin päättelin läpinäkyvästä muovipussista hahmon haarojen edessä. Nyt ymmärin myös  kahinan, jonka selittämiseen toivon lukijan mielikuvituksen riittävän. Vasta käännyttyäni Mörkö alkoi puhua,kysyi, mihin olen menossa.  

- Mä olen menossa kotiin, vastasin.

Tilanteessa oli kai jotakin niin järjetöntä, etten osannut edes valehdella.

Mörön tuijottaessa minua yhtä lasisesti kuin piirrossarjan esikuvansakin selvisin alkuhämmennyksestäni ja  aloin huutaa.  Katsoin sitä suoraan silmiin ja karjuin. En enää muista sanoja,  mutta viesti oli selkeä: häivy heti. Mörkö tuijotti liikahtamatta. Muovipussin kahina ei loppunut hetkeksikään. Todellisuudessa ehkä 30 sekuntia kestäneen mutta  ikuisuudelta tuntuneen huutamiseni päätteeksi Mörkö alkoi perääntyä. Varmaan kiihottaakseen itseään se sanoi vielä jotakin ällöttävää, (jolta lukijan säästän), ennen kuin kääntyi ja lipui pois.

Sanotaan, että möröt ovat vaarattomia. Haluavat vain näyttäytyä tai säikäyttää, eivätkä pohjimmiltaan tahdo pahaa. Ehkä Mörköni halusi tulla huomatuksi ja odotti siksi kärsivällisesti kääntymistäni, koskettamatta ja sanomatta sanaakaan. Tiedä häntä. En tiedä, oliko huutaminen viisasta enkä sitäkään, kiihottiko se seuraajaani entisestään.

"Ajatella, miten yksinäinen sellainen on, jota kaikki pelkäävät."

No pelätä voi ihan syystäkin! Jatkan elämääni entistä vainoharhaisempana ja vihaisena siitä, että vaikka maailman hatarimmat tuntomerkit olisivatkin johtaneet Mörköni löytymiseen, ei se olisi saanut muuta kuin sakot.

   



   

Muovipusseja ja myrskytuulia

Voihan mörkö, millainen sää! Kotimatka tuntui astetta eeppisemmältä sateenvarjon eläessä omaa elämäänsä. Nyt on hyvä istua sohvannurkassa villasukat jalassa ja kaakaomuki kädessä. Miinus ne villasukat. Enkä juo kyllä kaakaotakaan.

Kun kämppä oli siisti ja kakkukin syömättä...

Viikonlopun juhlien jäljiltä koti on niin hirveässä kunnossa, että hävettäisi päästää edes palomiehiä sisään. Onko siihen olemassa jokin fysiikan laki, miksi siivoaminen on niin paljon hitaampaa kuin sotkeminen? Jäänteinä halloweenista lojuu ruokapöydällä hylätty pellenenä satunnaisten sokerihaamujen seurassa. Ikkunoita ja peilejä koristaviin hämähäkinseitteihin en ole koskenutkaan, mutta toivon siivoavani ne ennen kuin leikkiseittien tilalle syntyy oikeaa. (Muahahaa, huonot vitsit kuuluvat erityisosaamisiini...) En kyllä odottaisi itseltäni kovinkaan nopeaa toimintaa seittien suhteen, olenhan ihminen, joka korjaa joulukyntteliköt ikkunoista vasta helmikuussa. 

Dude, seriously...

Joulusta puheen ollen, huomasin juuri ostaneeni tämän joulun ensimmäisen joulumuovipussin. Kuusenkoristeet ja muu tilpehööri nyt tulivat kauppoihin jo lokakuussa, mutta hyvää joulua toivottavat muovipussipukit?! Tsiisös! Älä tule vielä, joulu, vaikka sinusta pidänkin... En halua palata opintojen pariin, töissä on mukavampaa.

Tuuli ulvoo ja katto kolahtelee. Nämä ovat niitä öitä, joista Tenavien Ressu aina kirjoittaa...