Muuttuisin, jos voisin, mutta tällaiseksi synnyin. On äärettömän kuluttavaa, turhauttavaa ja noloakin stressata jatkuvasti mitättömistä asioista.
K lähti viettämään opiskeluihin osittain liittyvää lomaa Yhdysvaltoihin. Stressasin jo monta päivää etukäteen paluumatkaa Helsinki-Vantaalta kotiin. En oikeastaan ajamista, vaan eksymistä ja varsinkin niitä lentoaseman parkkipaikkojen portteja, joihin pitää työntää lipuke ja ajaa sitten ulos. (Siis oikeasti, K lähti yksin Yhdysvaltoihin ja minä en meinannut selvitä joistakin lentoaseman porteista!!?? Get a grip, woman!!)
Totta kai tein porteilla hermoilijan mokan ajamalla sentin verran liian kauas lippuautomaatista, jolloin jouduin laittamaan käsijarrun päälle ja kurottamaan. Eikä se mitään vielä, mutta käsijarru jumiutui ja portti odotti avoimena ikuisuudelta tuntuneen ajan, kunnes matkaseuraksi sattumalta osunut K:n kaveri kehotti painamaan jarrua samaan aikaan kun painan käsijarrun pois päältä... (#Noloo #KillMeNow)
Kaikkein suurin pelkoni oli (ja on vieläkin) K:n reissu Yhdysvaltoihin. Olenhan lahjakas keksimään, kuinka asiat voivat mennä pieleen. Noh, ensinnäkin hysteria-akka minussa päivitti Flightradar-sivustoa viisi tuntia, kunnes näki koneen laskeutuneen turvallisesti Norjanmeren yllä sattuneesta hetkellisestä "katoamisesta" huolimatta. Toiseksi, lauantaina se esti keskittymiseni mihinkään hermoillessani kaikkea mahdollista K:n puolesta!
Keskusteltiin erilaisuudestamme ennen Helsinki-Vantaalle lähtöä.Totesimme kumpikin olevamme iloisia siitä, ettei meidän tarvitse olla parisuhteessa itsemme kanssa. K1 ja K2 tuskin ehtisivät menoiltaan rauhoittua tai tavata toisiaan, minä1 ja minä2 tukahduttaisimme toisemme huoltemme alle. Oli miten oli, olen kiitollinen siitä, että olen saanut välttyä todellisilta huolilta.
