"Oi, sanoi siili. Olen tunteellinen siili."

Lapsuudesta tuttu Kirsi Kunnaksen loru ei oikeastaan ole osuvin kuvaamaan minunkaltaisteni ihmisten herkkyyttä. Runon siilihän kätkee kyyneleensä piikkikuoren alle, ei näytä tunteitaan ulospäin. Minä en osaa kätkeä mielialojani. Olen äärettömän herkkänahkainen ja itken helposti, mutta "oudoissa" tilanteissa.

En ole vieläkään päässyt yli siitä, kuinka reagoin K:n kosiessa minua miltei pari vuotta sitten. Tilanne oli julkinen ja täydellinen järkytys yllätys. Hämmennyin ja sopersin myöntävän vastauksen kymmenien vieraiden ihmisten toljottaessa ympärillä. En puhjennut tuoreelle morsiamelle suotaviin onnen kyyneliin enkä tehnyt mitään muutakaan, mitä olin aina kuvitellut tekeväni. Tunnen siitä syyllisyyttä vieläkin ja hävettää, että tuntemattomat ihmiset ovat nähneet minun "käyttäytyneen väärin" ja paljon haavoittuvampana kuin jonkun, joka olisi tirskauttanut ilosta pari kyyneltä.

Itken herkimmin myötätunnosta tai vihaisena. Töissä olen piilotellut vihan kyyneleitäni ja valmistellut itseäni konfliktitilanteisiin harjoittelemalla peilin edessä etukäteen. Nykyään viha sentään voittaa mielipahan, eikä ääni katkeile nyyhkytyksen vuoksi. Itken tietenkin myös elokuville, dokumenteille,  tunteisiin vetoaville mainoksille, musiikille, lehtiartikkeleille, miltei mille vain. Esimerkiksi eilen kun K oli riemuissaan nuorten jääkiekon MM-kullasta Ruotsia vastaan,  minulle tuli paha mieli ruotsalaisten pettymyksestä Tänään liikutuin katsellessani televisiosta Mari Boine -nimisen naisen konserttia. Lyhyen googlailun perusteella kyseessä on norjansaamelainen muusikko, joka konsertissaan otti kantaa saamen kielen huonoon asemaan:

"Korkea herra kaukana Oslossa, onko sinulla aikaa kuunnella meitä?

Kuuntelemme radiota päivittäin, mutta kuulemme tuskin sanaakaan omalla kielellämme.

Anna meille vähän enemmän, sillä sinun kielesi on niin vahva.

Pelkäämme, että se kohta nielaisee meidän kielemme."

Itken kuunnellessani naista, josta en ole koskaan aiemmin kuullutkaan ja vihastun saamelaisten huonosta asemasta, vaikken tunne ketään saamelaista.   

Sitten minua kositaan, enkä itke. Enkä itkenyt silloinkaan, kun vuosien ja vuosien haaveilun jälkeen sain yllätyslahjaksi kaksi marsua. Pelkään, että olen tyrmistyneen tunnekuollut enkä itke silloinkaan, jos joskus hamassa tulevaisuudessa saan oman lapseni ensimmäistä kertaa käsivarsilleni, (vaikka itken joka kerta, kun näen telkkarissa jonkun toisen saavan lapsensa ensimmäistä kertaa syliinsä.)

Kaikki nämä ovat olleet hetkiä, joista ikuisena romantikkona olen haaveillut pienestä pitäen. Kuvitellut ja kuvitellut ja ehkä siten kuluttanut ne loppuun. Haaveet käyvät toteen ja minä petyn suhtautumiseeni. Mikä minua vaivaa?