Enjoy your time here, you'll be there soon

Ihanan joulun jälkeen lennettiin alppimaisemiin. Konekaan ei pudonnut, vaikka olin varma että tämä lentoni on sitten se viimeinen. Lentokoneen lähtövalmisteluissa on muuten tahattoman raakaa mustaa huumoria, kun kyydissä on lentopelkoinen.

"Naiset ja herrat, lentomme on tänään täysi, joten pyydämme teitä ottamaan paikkanne mahdollisimman nopeasti."

Jaahas, vai että täysi. Toivottavasti ovat laskeneet matkatavaroiden ja ihmisten painot yläkanttiin. Muistan sen Lentoturmatutkinta-jakson, jossa kone painoi liikaa ja putosi heti nousun jälkeen. Minun laukkuni on ainakin kevyt.

"Te istutte hätäuloskäynnin kohdalla, joten pitäkää matkatavaranne lokeroissa nousun ja laskun ajan. Tutustukaa edessänne oleviin ohjeisiin hätätilanteen varalta."

En varmasti osaa avata tuota hätäuloskäynnin ovea. Jos laskusta selvitään, niin pelastautuminen kaatuu sitten siihen... Entä, jos pudotaan vuorille ja säilynkin hengissä? Onkohan täällä tulitikkuja... Toimiiko kännykkä keskellä ei mitään? Suklaassa ja alkoholissa on ainakin energiaa...Onkohan vuorilla villieläimiä...

"Koneen tyyppi on Boeing 737..."

Mitäh? Voi ei... Mikä se oli se konetyyppi, joka on melkein jokaisessa Lentoturmatutkinta-jaksossa? Boeing 747 vai 737...? Nyt me kuollaan varmasti...

 "Odotettavissa on turbulenssia, joten pitäkää turvavyönne kiinni oman turvallisuutenne tähden."

Hyvästi, maailma.

Eikä edessäni olevan penkin viestikään rauhoittanut kyllä yhtään. Muistutti vain elämän rajallisuudesta:

"Enjoy your time here, you'll be there soon." 

Muumimukeja ja mustaa joulua

"Taas valkeata joulua... "

Olenko koskaan kertonut, kuinka taikauskoinen olen valkean joulun suhteen? Noh, nuorempana kehitin äärimmäisen itsekeskeisen ja yltiöromanttisen teorian:


Marraskuussa 2006  maata peittivät suuret, valkeat kinokset. Tapasin elämäni ensimmäisen poikaystävän ja ajattelin olevani maailman onnellisin. Joulun tullen lumi suli, maasta tuli musta ja mätänevä. Joulukuussakin kävelin sukat märkinä lenkkareissa. Musta joulu yhdessä "väärän ihmisen" kanssa alkoi  myöhemmin merkitä minulle paljon muutakin kuin ilmastonmuutosta. Se oli merkki siitä, että olin väärän ihmisen kanssa. Tiemme erkanivat juuri ennen kesää, ja niin pitikin.   

Myös joulu 2007 oli musta. Olin uuden pojan kanssa, pojan, josta pidin kovasti, mutta johon en voinut luottaa. Tyyppi osoittautui aavistusteni kaltaiseksi pian joulun jälkeen ja tarinamme päättyi siihen hänen aloitteestaan. Uusi vuosi alkoi puhtaan valkeana ja sinkkuna.

Joulun aikaan 2008 elämässäni oli taas poika. Tällä pojalla oli paljon ongelmia, niin paljon, että yritin vältellä ajautumistamme yhteen. Tunsin oman heikkouteni.  Olin niin tottunut olemaan jonkun kanssa, että syksyn tullen jänistin ja suostuin, etten jäisi yksin. (Väärin, säälittävää ja sata muuta kommenttia tähän väliin.) Noh, huomasin erheeni heti, mutta halusin antaa meille mahdollisuuden, enhän tässä vaiheessa kehdannut perääntyäkään! Tilanne kävi kuukausi kuukaudelta kuormittavammaksi ja vaarallisemmaksi. Mieltä painoi myös ikiaikainen ihastus kaveriini K:hon, jota olin yrittänyt tukahduttaa jo vuodesta 2007.

Lucian päivän aikaan tajusin, ettei näin voi jatkua. Kerroin K.lle tunteistani ja hän tunsi samoin. Päätin toisen suhteeni ja olin joulun virallisesti yksin, mutta mielessäni jo K:n tyttöystävänä. Joulusta 2008 lähtien joulut olivat valkoisia.

... Siis vuoteen 2011. "Merkki universumilta" eli  musta joulu pari vuotta sitten oli omiaan lisäämään ahdistustani aikana, jona kävin läpi eksistentiaalisia kriisejä.

En ole aivan niin taikauskoinen, kuin annan ymmärtää. En ole pakkaamassa tavaroitani tai päättämässä parisuhdettani sen vuoksi, että tästä joulustakin taitaa tulla musta. Minusta olisi kuitenkin hauska uskoa, että maailmassa olisi pieniä suuntaviivoja meitä kaikkia varten.  Eiköhän lumettomien joulujen antama vihje kuitenkin koske  jääkarhujen ja jäätikön hätää eikä minun parisuhdestatustani. 

Musta joulu tai ei, jouluiset muumimukit pääsevät käyttöön.

Never say never

Tänään tein jotakin, mitä en koskaan olisi uskonut tekeväni: ostin sauvakävelysauvat. 


Selkäni on ollut murheenkryyni noin 12-vuotiaasta eteenpäin. Vuotta aiemmin terveydenhoitaja vielä kehui "tanssijan selkääni" (en tanssi) ja sitten oltiinkin jo varaamassa aikaa fysioterapeutille. Epäiltiin skolioosia, ei löytynyt, asia jäi sikseen.

Kahdeksan vuotta myöhemmin menen fysioterapeutille valitellen niskojani, jotka ovat aina jumissa. Siis aina, en liioittele. Olen tuntenut oloni normaaliksi viimeksi lukiossa. Minulle neuvotaan liikkeitä, teen niitä enemmän tai vähemmän aktiivisesti, asia jää sikseen.

Kaksi vuotta sen jälkeen, tänä syksynä, tapan itseäni hitaasti istumalla kymmenen tuntia päivässä. Tälläkin hetkellä selkäni huutaa hoosiannaa. Uusi fysioterapeutti sanoo, ettei ole koskaan nähnyt vastaavaa, eikä osaa ohjata ennen kuin selkä on kuvattu. Pelottaa, mitä röntgenkuvasta paljastuu. 

Sitä odotellessa fysioterapeutti määräsi 3 x 30 min sauvakävelyä viikossa ja 10 hieronta-aikaa, mutta vain yläselkään. Liikunnan yleisnero K yritti olohuoneen matolla opettaa, kuinka sauvoilla kävellään, koska niitä ei kuulemma "saa mennä vain ulkoiluttamaan". Tämäkin vielä, että sauvakävelläkin voi väärin... Lenkkipukuisten pariskuntien naureskelua odotellessa.

Hävettää olla parikymppinen raunio. Se sentään lohduttaa, ettei skolioosi (jos tämä nyt sitä on) ole itse aiheutettua.