Täällä pohjantähden alla

Syyskuisena aamuna Los Angelesissa hiivin hotellihuoneen vessaan ja pissasin tikulle. Ihan vain varmuuden vuoksi. Että voisin sitten koneessa ottaa lasin viiniä.  Vieraiden hajujen ympäröimänä silmäni laajenivat, mutta en antanut itseni iloita. Pakkasin testin matkalaukkuun, ehkä äiti siten saisi tietää, jos syöksyisimme Atlanttiin.

Suomessa vuoto alkoi. "Jotain on kiinnittynyt kohtuun. On vielä liian varhaista sanoa." Kyyneleitä ja googlattuja kirouksia, palstoja palstojen perään. Kyllä minä tiedän, ettei lapsia tehdä!  Itkin, rukoilin ja  heräsin uneen, jossa karhu hyppäsi vatsani päälle. "Kyllä täällä alkio on, alkio ja sydämen syke. Kivusta kyllä tiedät, jos saat keskenmenon."

Kun Petri Laaksonen 90-luvulla lauloi radiossa Täällä pohjantähden alla, sai äitini keskenmenon punaisessa Peugeotissa. Päivää ennen omaani kuulin laulun luennolla. Hymisevä mieskuoro soi mielessäni enteellisesti, eikä aina vain vessassa itkettävä veri poistanut sen kaikua.

Vaikka reisiä ja vatsaa poltti vain vähän, äkkiä elämä valui minusta raskaana, violettina, purppurana, sitkeänä ja lämpimänä. Pitelin sitä sormissani ihmetellen, kuinka elämän puu muotoutuu vain viikoissa. Sen punaiset langat tahrasivat housuni ja lopulta kaikessa kuolemassa roikkui jotakin vaaleaa. Sanovat mitä sanovat, minulle se olit sinä.

Suljin sinut tulitikkurasiaan ja hautasin korkeimmalle kukkulalle. Kun kone meren yllä tärisi, olin ajatellut vain sinua. Sinua suojellakseni en pelkäisi mitään.   





 

Kunnianhimosta

"Mä en arvosta ihmisiä, joilla on jotain ihmeen kunnianhimoa ja jotka haluaa just  käydä lukion ja saada jonkun yliopistotutkinnon." - viimeinen poikaystäväni

           
Olin 17-vuotias, kun tapasin viimeisen poikaystäväni ennen K:ta. Hän saapui treffeillemme humalassa, varastetulla kolmipyörällä. Kesäöinä hän soitteli kertoakseen harhoistaan, joissa hirven ohjaama hissi ajaa alas kiehuvaan helvettiin.  Syksyllä  aloitin lukion toisen luokan, hän ammattikoulun ensimmäisen, toista kertaa. Epäili keskittymiskyvyttömyytensä johtuvan ala-asteen imppauskokeiluista.

Varasin pojalle psykologin, kun hän kertoi itsetuhoisista ajatuksistaan. Perjantait kuluivat kaljanhuuruisessa autotallissa, laitoksissa kasvaneiden keskellä. Vahdin, ettei kukaan kiipeilisi liian korkealle humalassa tai riidat ryöstäytyisi käsistä. Kun oli hiljaa ja kuunteli, pojat saattoivat kertoa skitsofreniastaan tai kauan sitten lähteneistä isistä.

Pojan äiti lähetti minulle ruusupuskia kiitokseksi seurustelustamme.  Häneltä sain myös henkilöhistoriani murhaavimman katseen päätettyäni suhteen viisi kuukautta myöhemmin. Jospa olisin uskaltanut sanoa ääneen, etten voi olla poikasi äiti.

Kaikilla meillä on kasvukipumme, mutta lapsi  ei voi kasvattaa lasta, vaikka sillä lapsella olisi stipendejä ja hyvä keskiarvo.

Kaksi vuotta sitten näin pojan vilaukselta, keskellä päivää, humalassa.Koulut olivat jääneet kesken,  ryhti kumaraan ja kasvot lommolle. Minä opiskelin toista vuotta yliopistossa - paikassa, jota Venus-projektista vaahtoava poika halveksi. Olin siis elitisti ja ekoterroristi, (koska olin sattunut poimimaan kukkia yleiseltä pellolta).

Kaksi viikkoa sitten kirjoitin Facebookiin päivityksen, jossa iloitsin uudesta opiskelupaikastani, uudelta alalta, jonka pääsykokeisiin luin koko kevään. Poika tykkäsi päivityksestäni. Miksi? Kunnianhimonihan on halveksittavaa? Yhä jatkuneesta fb-kaveruudestamme hämmentyneenä stalkkasin hänen seinäänsä ja löysin kuvan, jossa poika poseeraa puukko kameraa kohden. Hänen elämäntarinansa juonenkäänteet alkavat käydä yhä ennalta-arvattavammiksi ja ahdistavammiksi.

Opin jo kauan sitten, ettei ketään voi pelastaa. Toivon kuitenkin samaa kuin 17-vuotiaana; että poika vielä jonakin päivänä päättäisi tehdä jotakin elämällään.  

Koska minä aion.

 

 

 

 

 

Hiljaisuuden jälkeen

Ensin tulivat pajunkissat, hiirenkorvat ja märkä maa. Sitten leskenlehdet, sinivuokot ja lopulta tuomenkukat. Mitä valoisammaksi metsätie muuttui, sitä nujerretummaksi itseni tunsin. Lakkasin yrittämästä joskus leskenlehtien ja sinivuokkojen välissä.  

Satunnaisia juttukeikkoja lukuun ottamatta en ole tänäkään kesänä päässyt oman alani töihin.  

Tämän piti olla minun vuoteni, minun vuoroni onnistua. Vuosi, jona kova työ palkitaan. Ehkä se sitä vielä onkin, mutta tähän mennessä metsä on saanut kuukausi toisensa jälkeen turhautuneemman tallaajan  polkuaan polkemaan. 

Pitkään aikaan ei ole ollut blogimaailman hattaraunelmaisen suodattimen läpäisevää kirjoitettavaa. Ei kuluneiden korulauseiden todentumista tai tuhkimotarinaa. Jaksan silti uskoa, että kaikella on tarkoituksensa: antamalla maailmalle saan vielä itse takaisin ja blaablaablaa. Tai sitten olen ollut vain hemmetin tyhmä suostuessani toinen toistaan mielenkiintoisempiin mutta lompakon alipainoa  aina vain ylläpitäviin projekteihin.   

Nurinkurista katkeruudessani on se, että pitkät talvikuukaudet aivan viime päiviin asti olen tehnyt töitä voidakseni vaihtaa alaa - miksi siis vilkuilen taakse ja valitan? Koska en tiedä, onnistunko yrityksessäni ja tulevaisuuden työllistyminen pelottaa. 

En tiedä, tuleeko tämä teksti luetuksi. Aina silloin tällöin pitkin kevättä olen käynyt katsomassa blogiani ja ilahtunut siitä, että pieni lukijaryhmäni on yhä täällä. Se hymyilyttää, vaikka itse olisitte lukijuutenne unohtaneet.  

Seesteinen vuosi 2014

Vuosi 2014 alkoi Itävallassa K:n perheen kanssa. Pienen alppikylän uusivuosi oli unohtumaton ja ilotulitteet niin suuria, että melkein pelkäsin niiden paukkeen aiheuttavan lumivyöryn. Vuoden vaihtuessa muistan tunteneeni oloni haikeaksi ja vähän pelänneen sitä, mitä uusi vuosi toisi tullessaan. Vuosi 2014 oli kiitettävän tasainen - juuri mikään ei muuttunut, mutta muutoksetkin toivat vain iloa tullessaan.

Talvi oli täynnä yksinäisiä ja aikaansaamattomia iltoja, kotitekoisia sämpylöitä ja pakastealtaasta poimittua porkkanakeittoa. Täytin 23 vuotta, hain laiskasti vain oman alani kesätöitä ja haaveilin opiskelukesästä. Ramppasin YTHS:llä mummovaivojeni takia, kaipasin lunta ja tuhlasin rahojani tulppaaneihin. Voitin sentään pelkoni ajamalla juttukeikalle Espooseen - ja harhaan vain kahdesti. Arkea merkityksellistääkseni aloitin myös vapaaehtoistyön.   

Keväällä korjasin aukon sivityksessäni ja matkustin Tallinnaan K:n ja parin ystävän kanssa. Tarjoushintaan varattu viiden tähden hotellihuone oli opiskelijalle ihmettelemisen arvoinen, samoin  koko 30-kerroksinen hotelli (totta kai pelkään myös korkeita paikkoja). Tällaiseen auringonnousuun herätessäni en voinut olla ajattelematta, että ei tämä elämä oo hassumpaa, kun sen oikein oivaltaa.   

Ystäväni 23-vuotissynttäreille muuntauduin 20-luvun flapper girliksi...

... ja vapuksi polkkatukkaiseksi blondiksi.

Talven salainen toiveeni kävi toteen: vietin kesän köyhänä opiskelijana lähipuiston paahtavassa kuumuudessa tenttikirjojen kanssa. Silloin tällöin yritin liikkua vain huomatakseni, ettei lämpöhalvaus ole sen arvoista. Hikoilu kuitenkin kannatti, sain kummastakin tentistäni 5 ja selkäni parempaan kuntoon. Kenties vietin elämäni viimeisen laiskan kesän, viipyillen piknikillä ja kaupunkijunalla ajellen, pianoa soitellen ja kesäteatteriesityksiä seuraillen. Rentoutuminen teki todella hyvää, vaikka aikatauluttomuudessa oli huonotkin puolensa.  

Loppukesä oli yhtä juhlaa. Kolme ystäväpariskuntaamme meni naimisiin ja vietimme K:n valmistujaisia. Yhdet häät edustin rippimekossani, toisiin päätin ostaa uuden mekon  perunoiden ja tonnikalan pakkosyömisen hinnalla. Juhliin valmistautuessani  opettelin tekemään hiuksilleni  edes jotain Youtube-videoiden avulla. Olin luvattoman ylpeä elämäni ensimmäisestä ranskalaisesta letistäni! Lukiossa ystäväni vielä tunsivat minut tyttönä, joka ei muista harjata hiuksiaan. (Ja valokuvat puoltavat tätä totuutta...)  Oikean puoleisen kuvan kampausta varten turvauduin kuitenkin kampaajaan, vasemman improvisoin itse.     

Syksyn pimeät illat jaoin K:n kanssa. Ensimmäistä kertaa kolmen vuoden "samassa osoitteessa asumisen" jälkeen pääsimme elämään oikeasti yhteistä arkea. Jälkeenpäin ajatellen riitelimme aika paljon kaukosuhteemme aikana, nyt syksy on oli  seesteinen. Olin suunnitellut jo vuotta aiemmin, että syksyllä 2014 täyttäisin lukujärjestykseni kandidaatinseminaarin lisäksi vain sellaisilla kursseilla, jotka oikeasti halusin suorittaa - enkä ole koskaan viihtynyt yliopistossa paremmin! Rohkaistuin toteuttamaan myös yhden pitkäaikaisista haaveistani: aloitin laulutunnit, kun kohtalon oikusta laulunopettaja osui kanssani samalle kurssille. 

Joululauluja aloin soittaa jo lokakuussa. Rakastan joulunodotusta ja uutta joulua alan odottaa viimeistään tapaninpäivänä. Vietimme ihanan perhejoulun vanhempieni ja sisarusteni kanssa syöden, pelaillen, ihastellen talvista säätä ja avaten muutaman lahjankin. Oman kuusemme sahasimme tuhansiin osiin jo viime viikolla, mutta muut joulukoristeet saavat jäädä ainakin nuutinpäivään asti. 

Vuosi vaihtui lihafonduen, kuohuviinin, kavereiden ja kaupungin ilotulituksen kera. Päästiinpä testaamaan sammutuspeittoakin, kun Hyvä tuli päätti leimauttaa vähän turhan hyvän tulen. Loppukevennyksenä kerrottakoon, että tilanteen tarkastamassa käynyt palomies oli komea, K:n mielestä vanha, mun mielestä vaan charmantti.

Hyvää alkanutta vuotta 2015! 

Lupaan, etten etukäteen murehdi, mitä onnettomuuksia se voi tuoda tullessaan - älä sinäkään. Vuoden ensimmäisenä rohkeana tekona näytän näissä kuvissa itsestäni enemmän, kuin koskaan aiemmin tässä blogissa. Hui!

Sekavia ajatuksia

Ulkona tupruttaa lunta. Istun sohvannurkassa villasukat jalassa, läppäri sylissä ja tuijotan joulukuusta. Sähköpostiin saapui kesätyöhakemusten ensimmäinen hylkäysviesti. "Sinulla on hyvä tausta" lohduttaa vähän, mutta silti itkettää.

En ole koskaan kokenut olevani erityisen hyvä tai ainakaan intohimoinen toimittaja. Hyvä ihmistuntija, viestijä ja esiintyjä ehkä, mutta muistini on onneton ja yhteiskunnallisia ilmiöitä kiinnostuneempi olen yksittäisistä ihmisistä. Päädyin opiskelemaan tätä  alaa, koska pääsin sisään yliopistoon. Siitä pitäen olen vain mennyt virran mukana puolet ajasta suunnilleen kauhuissani, koska ihmiset ympärilläni tuntuvat aina valveutuneemmilta, lahjakkaammilta ja menestyneemmiltä. Kellä on kolumnipaikka Helsingin Sanomissa, kellä vakityö Ylellä. Olen vasta 23-vuotias, mutta en voi olla miettimättä, olenko jo pudonnut menestyksen kelkasta. Asiaa ei auta isäni satunnainen huomauttelu, jos yleissivistyksessäni on aukkoja. Joulupäivänä en muistanut Falklandin sodan toista osapuolta (Argentiinaa). "Kyllä toimittajan pitää tietää!"
 
 Viikkoa ennen joulua ahdistukseni oli suurinta. Valikoin juttunäytteitäni, kirjoitin ja taitoin hakemuksiani (kyllä), ensimmäistä neljää hakemustani kolme päivää, yhdeksän tuntia päivässä. Päätin, että tänä vuonna ei jää työpaikka ainakaan hakemuksista kiinni, koska tein niistä niin hyviä kuin osasin. Kandidaatintutkielman deadline osui samalle viikolle. Kun kaikki oli tehty, jännitys laukesi ja vatsa tuli kipeäksi.

Joulu oli ihana. Unohdin hetkeksi kaiken opiskeluun ja tulevaisuuteen liittyvän. Olin kiitollinen lumesta ja läheisistäni. Ymmärsin, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Olen terve ja minulla on kaiken kaikkiaan eheä perhe. Reilu kuukausi sitten K oli sairaalassa suolistotulehduksen vuoksi. Pelkäsin, että K:lta löydetään krooninen sairaus tai jotakin pahempaa, mutta tulehduksen aiheuttajaksi paljastuikin bakteeri. Eilen istuin kahvilassa kahden pitkäaikaisen ystävän seurassa, kun yhtäkkiä toinen sai puhelun isältään: eroamme äitisi kanssa,  minulla on toinen nainen. Elämässäni menee siis oikeastaan aika helvetin hyvin.

Joululomaa on vielä jäljellä, mutta hylkäysviesti palautti karusti arkeen. En ole kirjoittanut blogia pitkään aikaan, koska minulla ei ole ollut mitään mukavaa tai siloteltavissa olettavaa sanottavaa. Olen edelleen helvetin kyllästynyt omaan ylihuolehtimiseeni, stressaan joka ainoasta asiasta. Ensin pelkään, etten saa alani töitä koskaan, mutta yhtä lailla kammoan hetkeä, jona saattaisinkin saada haastattelukutsun. Vaadin itseltäni paljon, mutta haluanko mitään tarpeeksi? Pienenä haaveilin kirjailijanurasta. Enää en edes osaa kirjoittaa. Jokainen ala, jolle mitenkään sopisin, on raadollinen ja kilpailua täynnä. Anonyymin blogin kirjoittamisen sijasta olisi paljon järkevämpää brändätä itseään kirjoitamalla muka-nokkelia ajatuksia yhteiskunnallisista ilmiöistä, mutta itsensä tyrkyttäminen tuntuu myrkylliseltä ja epäluontevalta. Mietin ja suunnittelen, mitä voisin elämälläni tehdä, mutta ahdistun ideoideni toteuttamisesta. Pelkään vieläkin epäonnistumista.

Ehkä on vain luotettava ystäväni sanoihin: jokainen kyllä löytää paikkansa. Mutta helppohan hänen on sanoa: takana ovat pestit Kodin Kuvalehdessä ja Helsingin Sanomissa, minkä lisäksi tyyppi on aivan älyttömän kaunis, fiksu ja mielettömän hyvä ystävä. Niin hyvä tyyppi, etten voi olla edes katkera.  

Toivottavasti teidän joulunne oli ihana. Minun vuoteni 2014 oli loppujen lopuksi vaivaton. Toivottavasti ensi vuodesta tulee kuitenkin vielä edeltäjäänsä parempi!

Näin peität punastumisen

Jo kauan sitten halusin kirjoittaa tästä aiheesta, jota ajattelematta en teininä elänyt päivääkään. Kymmenet kerrat olen tuntenut oloni alastomaksi ja nöyryytetyksi helottavine poskineni ja kuumottavine korvineni. Ollut varma, että muut katsovat halveksien.

Koska olen tyttö, saatoin peittää punastumisen paksulla pakkelikerroksella. Teinivuosien aikana kehitin mitä äärimmäisiä maskeerauksia pioniposkieni peittämiseksi. Googlailin solusalpaajia ja opin, että kaikkein pahimmalta poskien punoitus näyttää kauppojen keinovalaistuksessa. Se oli kuitenkin välivaihe kohti itsevarmuutta ja punastumispelosta pääsemistä, jota en uskonut koskaan tapahtuvan. Jos punastun nykyään, annan sen vain tapahtua. Kihelmöinnistä poskilla voi jopa nauttia.

Ehkä joku jossakin jännittää punastumista niin, että se rajoittaa hänen elämäänsä. Siksi haluan jakaa parhaimman, huomaamattomimman ja silti tehokkaan punastumisen peittämiskeinoni, joka sopii mielestäni miehillekin.

Punaisen vastaväri on vihreä. Sen tiesin jo teinivuosina peittäessäni poskeni vihreillä peitevoiteilla. Raskaat, nestemäiset peitevoiteet tarvitsevat puolestaan vihreyttä peittämään raskaan meikkivoiteen, jolloin lopputulos ei todellakaan ole luonnollinen.  Mineraalimeikit sulautuvat paljon huomaamattommin ihon väriin eivätkä tuki ihohuokosia  Itse olen käyttänyt Lily Lolo -brändin tuotetta, jonka on nimi on osuvasti "Blush Away". Luonnollisesti vihreyttä häivytetään jättämällä peitetuote muun meikin alle.

Kyseessä on kuitenkin niin huomaamattomista hiukkasista koostuva peiteaine, että uskaltaisin kokeilla sitä, vaikka olisin mies. Netistä ainetta voi tilata helposti ja pikkupurkki mahtuu kerrostalon postiluukusta. Suosittelen levittämistä luonnonvalossa ja maltillisuutta alkuun, koska minkäänlaista väriä läpi päästämätön naama on paljon epäviehättävämpi kuin punoittavat posket.

Kuvat ovat huonolaatuisia (ja vähän ällöttäviäkin), mutta halusin  havainnollista tuotteen peittävyyttä. Ensimmäisessä kuvassa on ärhäkkä finni ennen peiteainetta, toisessa Blush Awayn ja vähän turhankin runsaasti käytetyn ruskean peiteaineen jälkeen. Punaisuus erottuu, mutta ero on selvä.

 

 Ja joo, olin yksi niistä, jotka eivät koskaan uskoneet mineraalimeikkien riittävän meikkinsä pohjaksi. Kunhan punastumisen oppii vain unohtamaan, sen herättämistä kielteisistä tunteista ja pikkuhiljaa jopa itse punastumisesta voi päästä eroon. I promise.  

Minä täällä hei!

Viime aikoina olen...

...Leikkinyt Hemulia ja tehnyt ilmeisesti ihan pätevää tutkimusta kandidaatin tutkintoa varten. En tosin muista, milloin viimeksi sohvallani olisi ollut tilaa esim. kavereille eikä 15 kirjastosta lainatulle kirjalle.

...Käynyt vauvapalstojen ylidramatisoimassa papa-kokeessa ja saanut taas todeta sen ottajalle jännittäneeni turhaan - paljon kivuliampaa on mm. vaihtaa tamponi liian aikaisin. (Anteeksi, että kirjoitan taas intiimiongelmista. Henkinen ikäni on 85.)

...Jännittänyt ihailemani ankkataiteilija Don Rosan tapaamista ja ihaillut sitä, että hän kättelee jokaista, jolle antaa nimikirjoituksen.  Mitäs minä sitten sanoin suurelle idolilleni? "It's nice to meet you." IT'S NICE TO MEET YOU !!???   "ihan kiva nähdä............."

... Innostunut (nyt jo sulavasta) lumesta ja joulusta!

... Tuntenut ahdistusta tulevasta kesätyöhaku-Idolsista.

... Katsonut Frendejä keskimäärin neljä jaksoa päivässä unohtaakseni tuon ahdistuksen.

... Aloittanut salaisen harrastuksen: laulutunnit! En tiedä, miksi en siitä kerro kenellekään, mutta kuukautiskierrostani voin puhua avoimesti. Ehkä ajattelen, että he ajattelevat, että ajattelen itsestäni liikaa.   Ajattelen liikaa ylipäätään kaikkea.

... Kävellyt kotiin hautausmaan kautta silloin, kun ruska oli kauneimmillaan ja muistin, mitä auringonvalo on.