Syyskuisena aamuna Los Angelesissa hiivin hotellihuoneen vessaan ja pissasin tikulle. Ihan vain varmuuden vuoksi. Että voisin sitten koneessa ottaa lasin viiniä. Vieraiden hajujen ympäröimänä silmäni laajenivat, mutta en antanut itseni iloita. Pakkasin testin matkalaukkuun, ehkä äiti siten saisi tietää, jos syöksyisimme Atlanttiin.
Suomessa vuoto alkoi. "Jotain on kiinnittynyt kohtuun. On vielä liian varhaista sanoa." Kyyneleitä ja googlattuja kirouksia, palstoja palstojen perään. Kyllä minä tiedän, ettei lapsia tehdä! Itkin, rukoilin ja heräsin uneen, jossa karhu hyppäsi vatsani päälle. "Kyllä täällä alkio on, alkio ja sydämen syke. Kivusta kyllä tiedät, jos saat keskenmenon."
Vaikka reisiä ja vatsaa poltti vain vähän, äkkiä elämä valui minusta raskaana, violettina, purppurana, sitkeänä ja lämpimänä. Pitelin sitä sormissani ihmetellen, kuinka elämän puu muotoutuu vain viikoissa. Sen punaiset langat tahrasivat housuni ja lopulta kaikessa kuolemassa roikkui jotakin vaaleaa. Sanovat mitä sanovat, minulle se olit sinä.
Suljin sinut tulitikkurasiaan ja hautasin korkeimmalle kukkulalle. Kun kone meren yllä tärisi, olin ajatellut vain sinua. Sinua suojellakseni en pelkäisi mitään.
