Ensin tulivat pajunkissat, hiirenkorvat ja märkä maa. Sitten leskenlehdet, sinivuokot ja lopulta tuomenkukat. Mitä valoisammaksi metsätie muuttui, sitä nujerretummaksi itseni tunsin. Lakkasin yrittämästä joskus leskenlehtien ja sinivuokkojen välissä.
Satunnaisia juttukeikkoja lukuun ottamatta en ole tänäkään kesänä päässyt oman alani töihin.
Tämän piti olla minun vuoteni, minun vuoroni onnistua. Vuosi, jona kova työ palkitaan. Ehkä se sitä vielä onkin, mutta tähän mennessä metsä on saanut kuukausi toisensa jälkeen turhautuneemman tallaajan polkuaan polkemaan.
Pitkään aikaan ei ole ollut blogimaailman hattaraunelmaisen suodattimen läpäisevää kirjoitettavaa. Ei kuluneiden korulauseiden todentumista tai tuhkimotarinaa. Jaksan silti uskoa, että kaikella on tarkoituksensa: antamalla maailmalle saan vielä itse takaisin ja blaablaablaa. Tai sitten olen ollut vain hemmetin tyhmä suostuessani toinen toistaan mielenkiintoisempiin mutta lompakon alipainoa aina vain ylläpitäviin projekteihin.
Nurinkurista katkeruudessani on se, että pitkät talvikuukaudet aivan viime päiviin asti olen tehnyt töitä voidakseni vaihtaa alaa - miksi siis vilkuilen taakse ja valitan? Koska en tiedä, onnistunko yrityksessäni ja tulevaisuuden työllistyminen pelottaa.
En tiedä, tuleeko tämä teksti luetuksi. Aina silloin tällöin pitkin kevättä olen käynyt katsomassa blogiani ja ilahtunut siitä, että pieni lukijaryhmäni on yhä täällä. Se hymyilyttää, vaikka itse olisitte lukijuutenne unohtaneet.
