Kunnianhimosta

"Mä en arvosta ihmisiä, joilla on jotain ihmeen kunnianhimoa ja jotka haluaa just  käydä lukion ja saada jonkun yliopistotutkinnon." - viimeinen poikaystäväni

           
Olin 17-vuotias, kun tapasin viimeisen poikaystäväni ennen K:ta. Hän saapui treffeillemme humalassa, varastetulla kolmipyörällä. Kesäöinä hän soitteli kertoakseen harhoistaan, joissa hirven ohjaama hissi ajaa alas kiehuvaan helvettiin.  Syksyllä  aloitin lukion toisen luokan, hän ammattikoulun ensimmäisen, toista kertaa. Epäili keskittymiskyvyttömyytensä johtuvan ala-asteen imppauskokeiluista.

Varasin pojalle psykologin, kun hän kertoi itsetuhoisista ajatuksistaan. Perjantait kuluivat kaljanhuuruisessa autotallissa, laitoksissa kasvaneiden keskellä. Vahdin, ettei kukaan kiipeilisi liian korkealle humalassa tai riidat ryöstäytyisi käsistä. Kun oli hiljaa ja kuunteli, pojat saattoivat kertoa skitsofreniastaan tai kauan sitten lähteneistä isistä.

Pojan äiti lähetti minulle ruusupuskia kiitokseksi seurustelustamme.  Häneltä sain myös henkilöhistoriani murhaavimman katseen päätettyäni suhteen viisi kuukautta myöhemmin. Jospa olisin uskaltanut sanoa ääneen, etten voi olla poikasi äiti.

Kaikilla meillä on kasvukipumme, mutta lapsi  ei voi kasvattaa lasta, vaikka sillä lapsella olisi stipendejä ja hyvä keskiarvo.

Kaksi vuotta sitten näin pojan vilaukselta, keskellä päivää, humalassa.Koulut olivat jääneet kesken,  ryhti kumaraan ja kasvot lommolle. Minä opiskelin toista vuotta yliopistossa - paikassa, jota Venus-projektista vaahtoava poika halveksi. Olin siis elitisti ja ekoterroristi, (koska olin sattunut poimimaan kukkia yleiseltä pellolta).

Kaksi viikkoa sitten kirjoitin Facebookiin päivityksen, jossa iloitsin uudesta opiskelupaikastani, uudelta alalta, jonka pääsykokeisiin luin koko kevään. Poika tykkäsi päivityksestäni. Miksi? Kunnianhimonihan on halveksittavaa? Yhä jatkuneesta fb-kaveruudestamme hämmentyneenä stalkkasin hänen seinäänsä ja löysin kuvan, jossa poika poseeraa puukko kameraa kohden. Hänen elämäntarinansa juonenkäänteet alkavat käydä yhä ennalta-arvattavammiksi ja ahdistavammiksi.

Opin jo kauan sitten, ettei ketään voi pelastaa. Toivon kuitenkin samaa kuin 17-vuotiaana; että poika vielä jonakin päivänä päättäisi tehdä jotakin elämällään.  

Koska minä aion.

 

 

 

 

 

Hiljaisuuden jälkeen

Ensin tulivat pajunkissat, hiirenkorvat ja märkä maa. Sitten leskenlehdet, sinivuokot ja lopulta tuomenkukat. Mitä valoisammaksi metsätie muuttui, sitä nujerretummaksi itseni tunsin. Lakkasin yrittämästä joskus leskenlehtien ja sinivuokkojen välissä.  

Satunnaisia juttukeikkoja lukuun ottamatta en ole tänäkään kesänä päässyt oman alani töihin.  

Tämän piti olla minun vuoteni, minun vuoroni onnistua. Vuosi, jona kova työ palkitaan. Ehkä se sitä vielä onkin, mutta tähän mennessä metsä on saanut kuukausi toisensa jälkeen turhautuneemman tallaajan  polkuaan polkemaan. 

Pitkään aikaan ei ole ollut blogimaailman hattaraunelmaisen suodattimen läpäisevää kirjoitettavaa. Ei kuluneiden korulauseiden todentumista tai tuhkimotarinaa. Jaksan silti uskoa, että kaikella on tarkoituksensa: antamalla maailmalle saan vielä itse takaisin ja blaablaablaa. Tai sitten olen ollut vain hemmetin tyhmä suostuessani toinen toistaan mielenkiintoisempiin mutta lompakon alipainoa  aina vain ylläpitäviin projekteihin.   

Nurinkurista katkeruudessani on se, että pitkät talvikuukaudet aivan viime päiviin asti olen tehnyt töitä voidakseni vaihtaa alaa - miksi siis vilkuilen taakse ja valitan? Koska en tiedä, onnistunko yrityksessäni ja tulevaisuuden työllistyminen pelottaa. 

En tiedä, tuleeko tämä teksti luetuksi. Aina silloin tällöin pitkin kevättä olen käynyt katsomassa blogiani ja ilahtunut siitä, että pieni lukijaryhmäni on yhä täällä. Se hymyilyttää, vaikka itse olisitte lukijuutenne unohtaneet.  

Seesteinen vuosi 2014

Vuosi 2014 alkoi Itävallassa K:n perheen kanssa. Pienen alppikylän uusivuosi oli unohtumaton ja ilotulitteet niin suuria, että melkein pelkäsin niiden paukkeen aiheuttavan lumivyöryn. Vuoden vaihtuessa muistan tunteneeni oloni haikeaksi ja vähän pelänneen sitä, mitä uusi vuosi toisi tullessaan. Vuosi 2014 oli kiitettävän tasainen - juuri mikään ei muuttunut, mutta muutoksetkin toivat vain iloa tullessaan.

Talvi oli täynnä yksinäisiä ja aikaansaamattomia iltoja, kotitekoisia sämpylöitä ja pakastealtaasta poimittua porkkanakeittoa. Täytin 23 vuotta, hain laiskasti vain oman alani kesätöitä ja haaveilin opiskelukesästä. Ramppasin YTHS:llä mummovaivojeni takia, kaipasin lunta ja tuhlasin rahojani tulppaaneihin. Voitin sentään pelkoni ajamalla juttukeikalle Espooseen - ja harhaan vain kahdesti. Arkea merkityksellistääkseni aloitin myös vapaaehtoistyön.   

Keväällä korjasin aukon sivityksessäni ja matkustin Tallinnaan K:n ja parin ystävän kanssa. Tarjoushintaan varattu viiden tähden hotellihuone oli opiskelijalle ihmettelemisen arvoinen, samoin  koko 30-kerroksinen hotelli (totta kai pelkään myös korkeita paikkoja). Tällaiseen auringonnousuun herätessäni en voinut olla ajattelematta, että ei tämä elämä oo hassumpaa, kun sen oikein oivaltaa.   

Ystäväni 23-vuotissynttäreille muuntauduin 20-luvun flapper girliksi...

... ja vapuksi polkkatukkaiseksi blondiksi.

Talven salainen toiveeni kävi toteen: vietin kesän köyhänä opiskelijana lähipuiston paahtavassa kuumuudessa tenttikirjojen kanssa. Silloin tällöin yritin liikkua vain huomatakseni, ettei lämpöhalvaus ole sen arvoista. Hikoilu kuitenkin kannatti, sain kummastakin tentistäni 5 ja selkäni parempaan kuntoon. Kenties vietin elämäni viimeisen laiskan kesän, viipyillen piknikillä ja kaupunkijunalla ajellen, pianoa soitellen ja kesäteatteriesityksiä seuraillen. Rentoutuminen teki todella hyvää, vaikka aikatauluttomuudessa oli huonotkin puolensa.  

Loppukesä oli yhtä juhlaa. Kolme ystäväpariskuntaamme meni naimisiin ja vietimme K:n valmistujaisia. Yhdet häät edustin rippimekossani, toisiin päätin ostaa uuden mekon  perunoiden ja tonnikalan pakkosyömisen hinnalla. Juhliin valmistautuessani  opettelin tekemään hiuksilleni  edes jotain Youtube-videoiden avulla. Olin luvattoman ylpeä elämäni ensimmäisestä ranskalaisesta letistäni! Lukiossa ystäväni vielä tunsivat minut tyttönä, joka ei muista harjata hiuksiaan. (Ja valokuvat puoltavat tätä totuutta...)  Oikean puoleisen kuvan kampausta varten turvauduin kuitenkin kampaajaan, vasemman improvisoin itse.     

Syksyn pimeät illat jaoin K:n kanssa. Ensimmäistä kertaa kolmen vuoden "samassa osoitteessa asumisen" jälkeen pääsimme elämään oikeasti yhteistä arkea. Jälkeenpäin ajatellen riitelimme aika paljon kaukosuhteemme aikana, nyt syksy on oli  seesteinen. Olin suunnitellut jo vuotta aiemmin, että syksyllä 2014 täyttäisin lukujärjestykseni kandidaatinseminaarin lisäksi vain sellaisilla kursseilla, jotka oikeasti halusin suorittaa - enkä ole koskaan viihtynyt yliopistossa paremmin! Rohkaistuin toteuttamaan myös yhden pitkäaikaisista haaveistani: aloitin laulutunnit, kun kohtalon oikusta laulunopettaja osui kanssani samalle kurssille. 

Joululauluja aloin soittaa jo lokakuussa. Rakastan joulunodotusta ja uutta joulua alan odottaa viimeistään tapaninpäivänä. Vietimme ihanan perhejoulun vanhempieni ja sisarusteni kanssa syöden, pelaillen, ihastellen talvista säätä ja avaten muutaman lahjankin. Oman kuusemme sahasimme tuhansiin osiin jo viime viikolla, mutta muut joulukoristeet saavat jäädä ainakin nuutinpäivään asti. 

Vuosi vaihtui lihafonduen, kuohuviinin, kavereiden ja kaupungin ilotulituksen kera. Päästiinpä testaamaan sammutuspeittoakin, kun Hyvä tuli päätti leimauttaa vähän turhan hyvän tulen. Loppukevennyksenä kerrottakoon, että tilanteen tarkastamassa käynyt palomies oli komea, K:n mielestä vanha, mun mielestä vaan charmantti.

Hyvää alkanutta vuotta 2015! 

Lupaan, etten etukäteen murehdi, mitä onnettomuuksia se voi tuoda tullessaan - älä sinäkään. Vuoden ensimmäisenä rohkeana tekona näytän näissä kuvissa itsestäni enemmän, kuin koskaan aiemmin tässä blogissa. Hui!