Ylianalysointia naamojen kirjasta

Eräänä päivänä kuulin olohuoneesta kummallista, raksuttavaa ääntä. Hetken ihmeteltyäni huomasin, että sohvapöydällä hurissut kannettava tietokone syöksi savua tuuletusaukostaan. (Kääk!!! Nytkö sitä sammutuspeittoa sitten pitäisi osata käyttää??). Pölyisistä sisuskaluistaan hienovaraisesti vihjaissut kone ei onneksi syttynyt palamaan, mutta oli auttamatta saapunut elämänsä iltaan.

Näiden ilman omaa tietokonetta elämieni viikkojen aikana olen saanut/joutunut

1) Hankkimaan puhelinliittymääni vihdoinkin netin, koska esim. laskujen maksamista varten on rasittavaa raahautua kirjastoon.

2) Keksimään vapaa-ajalleni kehittävämpää tekemistä kuin Rupauls Dragracen tuijottaminen Netflixistä. Ja todennut, ettei televisiosta tule päivällä mitään.

3) Jäämään jälkeen lukuisista blogeista.

4) Sopeutumaan siihen vapauttavaan tunteeseen, että olen rantautunut jatkuvasta some-tulvasta,


Eräs ystäväni kuvasi kerran kärjistäen, kuinka kirjautuminen facebookiin "repii aina palan hänen sielustaan". Vaikka kyseessä on useimmille mielekäs yhteydenpitopalvelu, on silloin tällöin ihan tervettä muistaa, miten siloteltuja ja tietoisia vaikutelmia jaamme sen välityksellä. Facebook on jokaisen henkilökohtainen brändäys-areena, jolla kukin saa olla oma pr-vastaavansa. Toisin kuin tutummassa informaatiotulvassamme, medioiden maailmassa, uutiskynnystä ei juuri koskaan ylitä negatiiviset asiat. Tällöinkin kirjoittaja toivoo usein lukijoiden jakavan hänen päivitystään kielteisen kokemuksensa hyväksyttämiseksi, sen aiheuttaman mielipahan häivyttämiseksi tai estääkseen sen tapahtumisen  uudelleen (esim. erilaiset toisten laiminlyöntiin tai huonoon käytökseen liittyvät, jaetut päivitykset.) Silloinkin negatiivinen kokemus on useimmin toisten aiheuttamaa ja päivittäjä esiintyy joko tilanteen uhrina tai sankarina.  En ole  koskaan nähnyt päivitystä siitä, kuinka paskasti joku kokee selviävänsä tässä elämässä.

Mutta mitä ihmettä, eikös facebook-kaverit ole ystäviä? Miksi sitten katkerana ämmänä tiirailisin uutisia ystävieni hääjuhlista, kadehdittavista työpaikoista tai muuten vain mallikkaasta elämästä? Koska salaa jokainen ihminen haluaa tuntea olonsa hyväksytyksi. Kyse ei ole siitä, kuinka moni vaikkapa päivityksestä tykkää vaan siitä, mitä tykkäämisellä/tykkäämättömyydellä halutaan sanoa, Mitä kaveri viestii  tykkäämällä yhteisen kaverimme päivityksestä, mutta ei minun, joka on kirjoitettu vain muutamaa minuuttia aikaisemmin?  Miksi hän jättää vastaamatta tapahtumakutsuun tai yksityisviestiin?  Etänä tapahtuva viestiminen ei suinkaan ole menettänyt nonverbaaleja piirteitään. Elekielen puuttuessa minä analysoin energioita someviestien rivien välistä.  Facebook-maailman keinotekoisuudesta huolimatta ne energiat kertovat paljon kaveriporukan sisäisestä dynamiikasta, siitä kuka kulloinkin on loukkaantunut ja kenelle. Mutta toisin kuin kasvokkaisessa viestinnässä, on hankalaa kysyä miksi.

Ymmärsin jo kauan sitten olla välittämättä siitä saako päivitykseni tykkäyksiä. Silti tuntuu pahalta olla kaveriporukasta se, jonka seinälle ei kirjoitettaisi: tule jo kotiin, on ikävä! On silti tärkeämpää, että löytyy niitä, jotka sanoisivat sen edes puhelimitse. Ja se yksi, joka sanoo sen päivittäin.

EDIT:// Päivitys on kirjoitettu enemmän tai vähemmän sekavassa hormonipöllyssä. Ei, en ole raskaana. Siitä lisää myöhemmin.